Luostarin hiljainen puutarha

Sisäänkäynti voi pihassamme olla ahdas kuin taivasten valtakunnassa, ja se, mikä aukeaa tiheäksi päässeen omenapuun oksien alta, voi olla pientä ja vasta alullaan, mutta piirrän sen silti mielessäni näin:

Talon vieressä, olohuoneen ikkunoiden alla on auringonpalvojan ja kesäisen kahvikupin juojan piha, keskipäivällä paahteinen mutta jo kohta naapurin koivujen katveessa. Sitä reunustavat korallikanukan punaiset oksat, Espoon korkeimmalta mäeltä muuttaneet jaloangervot, pionit ja särkyneetsydämet. Istutusten lomasta kulkee pikkutalvion ja suikeroalpin pehmentämä kivipolku purppuraheisiangervon ja Mustialan hortensian ohi villiviinin ja kelasköynnöksen peittämään pergolaan, jonka vasemmalla kupeella nostaa harsoaan röyhytatar, oikealla töyhtöangervo ja häpeämättömän keltainen loistoalpi. Missä tilaa on, kukkivien sekaan työntävät juuriaan tuoksuvaiset yrtit, oregano, minttu, iisoppi.

Kivipolku pergolalta omenapuulle leviää pieneksi morsiusangervon reunustamaksi aukioksi, ja kaarevien polkujen varteen rakentuu vuosien mittaan hitaita, nopealle silmäykselle suostumattomia yksityiskohtia, uumoillen aukeavia merkityksiä. Jossakin nousee valerianan valkoinen pilvi. Varjorikko seisoo laakean vesiastian vieressä. Omenapuu tiputtaa lehden veteen.

Parasta on iltaisin, kun kivissä on vielä päivän lämpöä ja ilma sakenee kaiken lahoavan ja kasvavan kiihdyttävästä lemusta. Jos silloin kävelee yksin lyhyen polun pergolan siimekseen ja malttaa olla sytyttämättä pienintäkään liekkiä, erottaa kivelle kiivenneen kiiltomadon kutsun.

Sellaisina iltoina lamput valaisevat vain kohtansa, eivät enempää. Se, mihin päivänvalossa olisi pitänyt ryhtyä, on nyt juuri niin kuin pitää.

Kolmanneksi viimeinen päivä

Pidä yllä myönteistä ilmapiiriä, sanoo yksi. Kerro asia niin kuin minä sen koin, pyytää toinen. Välillä en ymmärrä mitään, mitä kirjoitat, kertoo kolmas. Ilmanko olen väistellyt koneen ääreen istahtamista näinä tuulisina, sateisina iltoina, joina mieleni on kuljeksinut kaikkinaisten avaruuksien laitaa.

Sata kertaa olen miettinyt, millainen minun pitäisi olla ja mihin minusta näillä eväin on. Myötäilystä ja puolitotuuksista olen saanut kyllikseni enkä suostu siihen, että sellaisiin ryhtymistä sanotaan sivistyneisyydeksi tai vähintään hyvätapaisuudeksi.

Väärinkäsityksistä hämmentävin koskee Mikon tautia. Muutamakin ihminen on päivitellyt, miten Mikko valitsi mieluummin kuoleman kuin kyvyttömyyden, kun kieltäytyi potenssin vievästä leikkauksesta. Eihän se niin ollut. Mikko valitsi kahdesta saman tuloksen antavasta hoitomuodosta itsensä kannalta vähemmän traumaattisen, urologin veitsen sijaan syöpälääkärin hoidon. Urologinkin mielestä Gleason 9 tarkoittaa huonoa ennustetta. Hyvää ennustetta ei kyennyt tarjoamaan kumpikaan hoito.

Potenssi puolestaan oli enemmän Mikon murhe kuin minun. "Pelkäsit Kaisan hylkäävän, jos et enää kykene", arveli joku. Mitä vielä. Sellainen voima kuin eroottinen elämä onkin, olin suorapuheisesti, omien varhaisten vaihdevuosieni koulimana sanonut, että mikä tulee, siihen lupaan kanssasi sopeutua. Mikään ei syö yhteistä hyvää niin kuin riittämättömyyden tunne.

Minusta Mikon tuska oli miehisen identiteetin menettämisen tuskaa, sitä, mitä naiset ovat saaneet itkeä poistettujen rintojensa ja kohtujensa perään, vaikkei niiden menetystä voi koskaan verrata siihen, mistä piuhat katkovaan eturauhasleikkaukseen tai varsinkin hormonipistoshoitoon joutuvat miehet luopuvat. Mikä on paikalleen hyytyneen miehen kykynsä perään huudellessa, mutta mieti sitä, jolle se on osa koko elämisen toivoa ja voimaa.

Vuoden kolmanneksi viimeisenä päivänä selaan ensi vuoden kalenteria yhdellä huolimattomalla liikkeellä. Kokouksia, matkoja, juhlia, lyijykynäviivaa siellä täällä: oliskohan tässä lomaa? Yksikään merkintä ei sido minua mihinkään niin kuin se lyijykynän haalea viiva.

Harmittoman hyväntuulinen

Nytpä kirjoitan harmittoman hyväntuulisen pätkän, sanoo Mikko. Sellaiseen on hänen sieluntilassaan nyt aihetta.

Hienoa, sanon minä. Minun tekisi mieli kirjoittaa ihan toisenlainen.

Pitkästä aikaa olen valvoskellut yöllä, kävellyt hämärissä portaissa, katsonut sateen pieksemälle pihalle. Tiheään tapahtumisen verkkoon on revennyt ammottava aukko, jonka reunoilla olen sinnitellyt. Pohjalla on kumottanut täysin mahdolliselta näyttävä tulevaisuus: Mikkoa ei ole, lapset ovat lentäneet tahoilleen, ranteet eivät parane, en jaksa enää kirjoittaa, verisuoni katkeaa päässä, en pysty enää puhumaan, turvarakenteet eivät kanna.

Illalla ennen nukahtamista Mikko on sanonut: En varmaan elä pitkään. Hän on sanonut sen kevyesti, siihen tapaan kuin puhutaan työnantajasta, jonka palveluksessa ei aiota olla eläkevuosiin. Sen ei pitäisi hätkähdyttää minua, niin paljon olen puhunut samaa itsestäni. Nyt yön pimeässä katselen puiden tyhjiä oksia ja mietin, mitä minulla sitten on ja osaanko lopulta koskaan kerätä itseeni rakennusaineita silloin, kun jotakin olisi.

Vaikka minun on kuopuksena sanottu saaneen kaiken ja vähän yli, välillä minusta tuntuu kuin en olisi koskaan osannut ottaa mitään vastaan. Tarjolla on ollut ja olen sitä ahnehtinutkin, haronut yhtä jos toista, mutta mitä siitä on jäänyt? Kaikki tuntuu vain huljuneen lävitseni ja painaneen ikävöimään jättävän jäljen.

Perimmäisessä yksinäisyydessäni ei ole pelkkää ulkopuolisuutta. Siinä on myös kyvyttömyyttä kerätä voimakseen sitä, mitä saa. Ennemmin hion tarttumapintaa sileämmäksi kuin syvennän sen uurteita, jotta mahtuisi enemmän. Kuvittelen, että pitää tulla toimeen ilman tai että muut tarvitsevat vielä enemmän. Minulla ei ole oikeutta saada, ajattelen. Minun pitää olla se, joka antaa.

Eikä tietenkään ole kyse siitä, ettei olisi oikeutta saada, vaan siitä, etten uskalla olla se, joka on ilman ja jolle annetaan. En usko, että olisi ketään antamassa. Öisessä painajaisessani kaikki ovat vain käsi ojossa tyhjästäni nyhtämässä.

Kun illalla ahtaudumme Tapanilan elävän adventtikalenterin luukulle mansardikattoisen talon patiolle meksikolaisjoulun valoihin ja jytkeeseen, tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikki pihaan tulleet eivät mahdu valojen piiriin. Muut paraatipaikalle yltäneet nauttivat osastaan, mutta minä soimaan itseäni, kun olen tunkenut tieni siihen, mihin joku toinen olisi halunnut päästä.

Monessa asiassa olen valinnut ja saanut kadehdittavan hyvän osan. Miksi ihmeessä se ei voi tehdä sydäntäni kylläiseksi? Miten tasaisen vakaa on lohduttomuus, jota olen kantanut itsessäni aina, se itsesääliksikin mainittu, joka saa minut mieluummin itkemään kuin nauramaan silloin, kun saan siitä ohikiitävän loman.

Olen niitä, jotka tuntevat olevansa olemassa, kun järkytys vavisuttaa pielet. Sellaisesta voi nauttia vain se, joka seisoo niin tukevasti, että pielistä on vapisemaan. Ja kuitenkin jykevänkin rakennelman takana voi olla jättömaa, rakentamaton tilkku ja hoitamaton piennar jossa villiintyy milloin mikin vääräoppinen omia teitään luontooni ryöstäytynyt ja jolle heitetään hujan hajan erinäisten yritysten jäänteet.

Kun viime yönä sitä tonttia mittasin, ihmettelin sen saviperää. Vasta hautako sen paaluttaa.

Paprikainen voileipä

Ja vielä edelliseen: Siis lohdutus niin kuin lapsuudesta tuttu sävel tai sanapari, tuoksu, maisema tai maku. Jumala lohduttaa olemalla sama, siis nostalgialla. Siksi en ole mikään vakaumuksellinen uskoja, ennemminkin tunteellinen taantuja. Mikään ei ole niin elämän peruskertomuksia kuin Iisraelin lapset erämaassa napisemassa eikä mikään tunnu niin komealta kuin Kaislameri, joka vyöryttää vetensä seiniksi Iisraelin lasten kävellä pohjaa pitkin. Kaiken maailman pakanalähetyksestä on jäänyt minuun onnellista, kotikutoista ompeluseurahenkeä, sellaista, jossa lapset katsovat ovenraosta ja toivovat, etteivät puikkojaan kilisyttävät rouvat mieltä ylentävää kirjaa kuunnellessaan söisi kaikkia paprikavoileipiä, harvoin nähtyjä herkkuja.

Enkö ikinä

Enkö ikinä lakkaa miettimästä Jumalaa. Minulle tulivat nimittäin mieleen ne, jotka ovat jonkin armottoman elämänkäänteen yhteydessä menettäneet uskonsa Jumalaan. Jumalaan on voinut uskoa, kun kaikki on hyvin. Jos Jumala sen sijaan näyttää sallivan pahan, häneen ei enää voi uskoa. Jumalaan uskotaan, mikäli hän on sen arvoinen. Jos hän osoittautuu turhaksi tai ikäväksi, häneen lakataan uskomasta.

Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista. Sitä varmemmin kuin Jumala on ihmispään tuote, sitä itsestäänselvemmin hän on olemassa täyttääkseen paikan, jonka ihminen on hänelle osoittanut. Hänen työnään on siunata ja suojella ja antaa hyvää.

Sitä en voi käsittää, miksi Jumala olisi vastuussa siitä, mitä ihmiset tekevät. Ehkä olen vieraantunut luomisen opista ja siitä, että valuviat lapsissa ovat aina vanhempien vika. Jumalako se panee ihmiset toisiaan moittimaan ja vaatimaan kohtuuttomia, tappamaan ja nylkemään elävältä ja päälle vielä hurskastelemaan? Jumalastako olisi sanomaan, miksi maailma on tai miksi minä olen tai miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat?

Minulle Jumala ei ole hyvän vartija eikä elämänkäänteiden selitys. Minulle Jumala on lohdutus. Olkoon halpa tai hatara, mitä siitä. Minulle se tarpeen tullen riittää.