Harmittoman hyväntuulinen

Nytpä kirjoitan harmittoman hyväntuulisen pätkän, sanoo Mikko. Sellaiseen on hänen sieluntilassaan nyt aihetta.

Hienoa, sanon minä. Minun tekisi mieli kirjoittaa ihan toisenlainen.

Pitkästä aikaa olen valvoskellut yöllä, kävellyt hämärissä portaissa, katsonut sateen pieksemälle pihalle. Tiheään tapahtumisen verkkoon on revennyt ammottava aukko, jonka reunoilla olen sinnitellyt. Pohjalla on kumottanut täysin mahdolliselta näyttävä tulevaisuus: Mikkoa ei ole, lapset ovat lentäneet tahoilleen, ranteet eivät parane, en jaksa enää kirjoittaa, verisuoni katkeaa päässä, en pysty enää puhumaan, turvarakenteet eivät kanna.

Illalla ennen nukahtamista Mikko on sanonut: En varmaan elä pitkään. Hän on sanonut sen kevyesti, siihen tapaan kuin puhutaan työnantajasta, jonka palveluksessa ei aiota olla eläkevuosiin. Sen ei pitäisi hätkähdyttää minua, niin paljon olen puhunut samaa itsestäni. Nyt yön pimeässä katselen puiden tyhjiä oksia ja mietin, mitä minulla sitten on ja osaanko lopulta koskaan kerätä itseeni rakennusaineita silloin, kun jotakin olisi.

Vaikka minun on kuopuksena sanottu saaneen kaiken ja vähän yli, välillä minusta tuntuu kuin en olisi koskaan osannut ottaa mitään vastaan. Tarjolla on ollut ja olen sitä ahnehtinutkin, haronut yhtä jos toista, mutta mitä siitä on jäänyt? Kaikki tuntuu vain huljuneen lävitseni ja painaneen ikävöimään jättävän jäljen.

Perimmäisessä yksinäisyydessäni ei ole pelkkää ulkopuolisuutta. Siinä on myös kyvyttömyyttä kerätä voimakseen sitä, mitä saa. Ennemmin hion tarttumapintaa sileämmäksi kuin syvennän sen uurteita, jotta mahtuisi enemmän. Kuvittelen, että pitää tulla toimeen ilman tai että muut tarvitsevat vielä enemmän. Minulla ei ole oikeutta saada, ajattelen. Minun pitää olla se, joka antaa.

Eikä tietenkään ole kyse siitä, ettei olisi oikeutta saada, vaan siitä, etten uskalla olla se, joka on ilman ja jolle annetaan. En usko, että olisi ketään antamassa. Öisessä painajaisessani kaikki ovat vain käsi ojossa tyhjästäni nyhtämässä.

Kun illalla ahtaudumme Tapanilan elävän adventtikalenterin luukulle mansardikattoisen talon patiolle meksikolaisjoulun valoihin ja jytkeeseen, tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikki pihaan tulleet eivät mahdu valojen piiriin. Muut paraatipaikalle yltäneet nauttivat osastaan, mutta minä soimaan itseäni, kun olen tunkenut tieni siihen, mihin joku toinen olisi halunnut päästä.

Monessa asiassa olen valinnut ja saanut kadehdittavan hyvän osan. Miksi ihmeessä se ei voi tehdä sydäntäni kylläiseksi? Miten tasaisen vakaa on lohduttomuus, jota olen kantanut itsessäni aina, se itsesääliksikin mainittu, joka saa minut mieluummin itkemään kuin nauramaan silloin, kun saan siitä ohikiitävän loman.

Olen niitä, jotka tuntevat olevansa olemassa, kun järkytys vavisuttaa pielet. Sellaisesta voi nauttia vain se, joka seisoo niin tukevasti, että pielistä on vapisemaan. Ja kuitenkin jykevänkin rakennelman takana voi olla jättömaa, rakentamaton tilkku ja hoitamaton piennar jossa villiintyy milloin mikin vääräoppinen omia teitään luontooni ryöstäytynyt ja jolle heitetään hujan hajan erinäisten yritysten jäänteet.

Kun viime yönä sitä tonttia mittasin, ihmettelin sen saviperää. Vasta hautako sen paaluttaa.