Sisäänkäynti voi pihassamme olla ahdas kuin taivasten valtakunnassa, ja se, mikä aukeaa tiheäksi päässeen omenapuun oksien alta, voi olla pientä ja vasta alullaan, mutta piirrän sen silti mielessäni näin:
Talon vieressä, olohuoneen ikkunoiden alla on auringonpalvojan ja kesäisen kahvikupin juojan piha, keskipäivällä paahteinen mutta jo kohta naapurin koivujen katveessa. Sitä reunustavat korallikanukan punaiset oksat, Espoon korkeimmalta mäeltä muuttaneet jaloangervot, pionit ja särkyneetsydämet. Istutusten lomasta kulkee pikkutalvion ja suikeroalpin pehmentämä kivipolku purppuraheisiangervon ja Mustialan hortensian ohi villiviinin ja kelasköynnöksen peittämään pergolaan, jonka vasemmalla kupeella nostaa harsoaan röyhytatar, oikealla töyhtöangervo ja häpeämättömän keltainen loistoalpi. Missä tilaa on, kukkivien sekaan työntävät juuriaan tuoksuvaiset yrtit, oregano, minttu, iisoppi.
Kivipolku pergolalta omenapuulle leviää pieneksi morsiusangervon reunustamaksi aukioksi, ja kaarevien polkujen varteen rakentuu vuosien mittaan hitaita, nopealle silmäykselle suostumattomia yksityiskohtia, uumoillen aukeavia merkityksiä. Jossakin nousee valerianan valkoinen pilvi. Varjorikko seisoo laakean vesiastian vieressä. Omenapuu tiputtaa lehden veteen.
Parasta on iltaisin, kun kivissä on vielä päivän lämpöä ja ilma sakenee kaiken lahoavan ja kasvavan kiihdyttävästä lemusta. Jos silloin kävelee yksin lyhyen polun pergolan siimekseen ja malttaa olla sytyttämättä pienintäkään liekkiä, erottaa kivelle kiivenneen kiiltomadon kutsun.
Sellaisina iltoina lamput valaisevat vain kohtansa, eivät enempää. Se, mihin päivänvalossa olisi pitänyt ryhtyä, on nyt juuri niin kuin pitää.
Talon vieressä, olohuoneen ikkunoiden alla on auringonpalvojan ja kesäisen kahvikupin juojan piha, keskipäivällä paahteinen mutta jo kohta naapurin koivujen katveessa. Sitä reunustavat korallikanukan punaiset oksat, Espoon korkeimmalta mäeltä muuttaneet jaloangervot, pionit ja särkyneetsydämet. Istutusten lomasta kulkee pikkutalvion ja suikeroalpin pehmentämä kivipolku purppuraheisiangervon ja Mustialan hortensian ohi villiviinin ja kelasköynnöksen peittämään pergolaan, jonka vasemmalla kupeella nostaa harsoaan röyhytatar, oikealla töyhtöangervo ja häpeämättömän keltainen loistoalpi. Missä tilaa on, kukkivien sekaan työntävät juuriaan tuoksuvaiset yrtit, oregano, minttu, iisoppi.
Kivipolku pergolalta omenapuulle leviää pieneksi morsiusangervon reunustamaksi aukioksi, ja kaarevien polkujen varteen rakentuu vuosien mittaan hitaita, nopealle silmäykselle suostumattomia yksityiskohtia, uumoillen aukeavia merkityksiä. Jossakin nousee valerianan valkoinen pilvi. Varjorikko seisoo laakean vesiastian vieressä. Omenapuu tiputtaa lehden veteen.
Parasta on iltaisin, kun kivissä on vielä päivän lämpöä ja ilma sakenee kaiken lahoavan ja kasvavan kiihdyttävästä lemusta. Jos silloin kävelee yksin lyhyen polun pergolan siimekseen ja malttaa olla sytyttämättä pienintäkään liekkiä, erottaa kivelle kiivenneen kiiltomadon kutsun.
Sellaisina iltoina lamput valaisevat vain kohtansa, eivät enempää. Se, mihin päivänvalossa olisi pitänyt ryhtyä, on nyt juuri niin kuin pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti