Enkö ikinä lakkaa miettimästä Jumalaa. Minulle tulivat nimittäin mieleen ne, jotka ovat jonkin armottoman elämänkäänteen yhteydessä menettäneet uskonsa Jumalaan. Jumalaan on voinut uskoa, kun kaikki on hyvin. Jos Jumala sen sijaan näyttää sallivan pahan, häneen ei enää voi uskoa. Jumalaan uskotaan, mikäli hän on sen arvoinen. Jos hän osoittautuu turhaksi tai ikäväksi, häneen lakataan uskomasta.
Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista. Sitä varmemmin kuin Jumala on ihmispään tuote, sitä itsestäänselvemmin hän on olemassa täyttääkseen paikan, jonka ihminen on hänelle osoittanut. Hänen työnään on siunata ja suojella ja antaa hyvää.
Sitä en voi käsittää, miksi Jumala olisi vastuussa siitä, mitä ihmiset tekevät. Ehkä olen vieraantunut luomisen opista ja siitä, että valuviat lapsissa ovat aina vanhempien vika. Jumalako se panee ihmiset toisiaan moittimaan ja vaatimaan kohtuuttomia, tappamaan ja nylkemään elävältä ja päälle vielä hurskastelemaan? Jumalastako olisi sanomaan, miksi maailma on tai miksi minä olen tai miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat?
Minulle Jumala ei ole hyvän vartija eikä elämänkäänteiden selitys. Minulle Jumala on lohdutus. Olkoon halpa tai hatara, mitä siitä. Minulle se tarpeen tullen riittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti