Sisäpihan valo

Päivästä Helsingissä tulee torso. Mikko on Eiran sairaalassa saamassa ensimmäistä hormonikapselia vatsanahkansa alle, minä käyn Hietalahdenrannasta ostamassa muutaman kappaleen uusperhekirjaa joulupakettiin. Kaupunginmuseon museopuodista haluaisin kerätä mukaani kaiken mahdollisen, mutta tyydyn lopulta kahteen muovikassilliseen. Museon portaissa yhytämme tiemme Mikon kanssa.

Aamulla olen saanut sähköisen postikortin Kirkko ja kaupunki -lehden toimitukselta. Siinä minua on tervehtinyt perulaisen kaappiseimen ilomielinen lapsonen terhakan, harjaspiikkejä popsivan härän ja luimukorvaisen aasin kera. "Ne, jotka ovat hereillä, näkevät tähden", kertoo kortti. Lause on pätkä Helsingin jouluseimet -tapahtumaa varten kirjoittamastani kokonaisuudesta. Minua huvittaa, miten yllätetyksi voi tulla omista sanoistaan. Helsingin katujen märässä pimeässä mietin, voisinko enemmän hereillä olla. Tähteä vain ei näy. Jo seuraavan korttelin kohdalla arvelen pakenevani unesta toiseen.

Perulaisen seimen ja monta muuta käymme katsomassa Tuomiokirkon kryptan seiminäyttelyssä. Minua melkein huvittaa samanlaisena toistuva perheidylli. Vasta Latinalaisen Amerikan kuvataiteilijat uskaltavat ilmaista toisin. Tämän viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä piispa Huovinen kertoo joulukertomuksesta ehtymättömänä aarreaittana. Takasivulla minä puolestani sanon kyllästyneeni tarinaan perin juurin.

Ennen kuin Mikko alkaa puhua siitä, miltä tuntuu, kävelemme Tuomiokirkon kryptasta Snellmaninkatua pohjoiseen. Vaikka olen asunut kantakaupungissa viisitoista vuotta, en ole koskaan nähnyt Kristianinkadun Ruiskumestarin taloa. Itse asiassa suuntaamme Liisankadun yli summamutikassa - emme tiedä varmasti edes, missä Kristianinkatu on. Oikokadulla ihmettelemme ruotsinkielistä alakoulua, kirkkomaista jugendlinnaa. Märät sireenit ojentavat mustia oksiaan korkealla kallion päällä, Siltavuorenpenkereen taloja vasten. Niin kuin päivään Helsingissä kuuluu, ihmettelemme ääneen, onko tämäkin Helsinkiä.

Ruiskumestarin, tai myöhemmin tanssijattaren talona tunnettu, Kaupunginmuseon suojelema rakennus on käsittämätön pieni, keltaiseksi maalattu puutölli Kruununhaan korkeiden vanhojen talojen välissä. Aidan sulkemalla sisäpihalla, kulmittain toisiinsa olevien pää- ja piharakennuksen välissä joulukuusi levittää pehmeää valoaan. Ruiskumestari Wickholmin huoneisiin on sytytetty kynttilät, joulupuuro, tortut ja piparit odottavat keittiön pöydällä, hyasintti avaa nuppuaan ruukussa ja salissa seisoo kulmapöydällä pieni piparkakuin ja piparminttutangoin koristeltu joulupuu. Neliskulmaiset paketit on päällystetty ruskealla paperilla. Ohut naru on kiinnitetty punaisella lakalla.

Vasta kun suljemme takanamme pihaan johtavan portin, Mikko alkaa puhua. Häneltä tulee kohisevana ryöppynä yksilöityä mutta minun silmääni hahmotonta ahdistusta ohitetuksi tulemisesta ja kohtuuttomasti jakautuneesta huomiosta. Kun olemme Zinnenkellerissä nauttineet jäniksemme ja villisikamme, olemme punaposkisia molemmat emmekä vain viinilasillisesta tai ulkoilman raikkaudesta.

Ajelemme kotiin ja listaamme asioita. Marraskuun alun jälkeen Mikko on töissä kokenut luottamuskriisin ja siirretty toisiin tehtäviin. Tutkimuksenteossa hän on sitoutunut kohtuuttomaan tahtiin, yrittämään kolmessa kuukaudessa reilun vuoden työtä. Syövänhoidossa kuvitelma hengähdystauosta on vaihtunut järeämpään, miehisyyden vievään hoitoon. Yhden lapsen sijasta meillä on viimeisen puolentoista kuukauden aikana majaillut säännöllisesti myös kaksi muuta, vaikeimpina öinä neljäskin. Nuorisosta kolmella on ollut parisuhdekriisi, joita olemme kuulostelleet väliin täyspäiväisesti tai töitä yöhön siirtäen. Myönteistä mieltä ovat syöneet myös kriisien lopputulemat, kaksi lopulliselta näyttävää eroa.

Tähän nimenomaiseen ensimmäisen hormonikapselin päivään emme ole keskittyneet sen ansaitsemalla tavalla. Itse asiassa olen tietoisesti vaiennut, koska Mikkokaan ei ole sanonut mitään. Kun nyt näen Mikon pahan olon, soimaan itseäni siitä, että olen kuvitellut hänen haluavan pitää asian itsellään. Milloinkas hän sellaista haluaisi?

Kun yömyöhällä yritämme unta, käyn itkevään Mikkoon ihan kiinni ja vakuutan, että selviämme kyllä. "Musta tuntuu ihan päinvastaiselta", sanoo Mikko. "Että ei nimenomaan selvitä. Että mikään ei palaa enää ennalleen. Että katkeroidun ja muutun kärttyisäksi. Että en enää jaksa etkä sinä." Hän puhuu sosiaalisesta vanhuudesta ja periksi antamisesta. "Viisikymppisenä pitäisi olla vielä paljon edessä. Mutta mulla ei enää ole tarvetta sanoa, että kato, kun mä hyppään. Sanon niin kuin Anna-Maija: ethän sie mee pois."

Lääkäri on päivällä kartoittanut Mikon puheista masennuksen merkkejä ja kirjoittanut kuukauden sairausloman. Kirkon tutkimuskeskuksen historian eteenpäin viemiseltä se ei varjele, mutta kaikelta muulta kyllä. Myös kirjoitustyölle uhrattavaksi aiottu tammikuinen vuosiloma siirtyy oikeaksi levoksi, eteenpäin. Alan jo miettiä, mitä se voisi helmikuun alussa tarkoittaa. Itselleni osuu iso deadline samaan aikaan.

Aamulla herätessä olo on erityisen onneton. Kello on paljon, päätä särkee. Hevoskastanjan oksien takana taivas on likainen. Tanssijattaren talon sisäpihan pehmeästä valosta on kuoppatieläiseen makuuhuoneeseen kohtuuttoman pitkä matka.

Sanoiksi pukemisella on aina hintansa. Vielä eilen Mikko on harmitellut sen suuruutta. Miksi sanoin, kun reagoit noin, hän on ollut katuvinaan. Minä olen puolustanut oikeuttani reagoida. Mitä se sellainen on, että pitäisi aina vain auliisti hymyillä? Kaatuuko siitä maailma, jos näytän, että ahdistaa? Tunnehan se vain on, pelkkä pilvi, jonka parempi tuuli kohta vie.

Vaikka Mikkoa itkettää aina vain, puhumme nyt aamunpehmein äänin, puolustautumatta ja syyllisiä hakematta. Meillä on yhteinen läksy: saa väsyä. Yksittäisten kuormantekijöiden sijaan voi olla kohtuuttomaksi kasaantuvan kuorman syy, ettei enää jaksa.

Lahja sininen

Olemme päättäneet antaa tänä jouluna toisillemme tasan kaksi lahjaa. Toiseen on kirjattu muutama erityisesti mieleen jäänyt muistikuva menneeltä vuodelta. Päässäni jo vilisee, kun mietin mitkä. Tarjolla on raskasta ja kepeää, kesää ja talvea. Toisessa paketissa on yhteinen päivä Helsingissä. Sellaisia olemme harrastaneet hyvällä menestyksellä jo aikaisemmin, me helsinkiläiset.

Mielikuvalahjassa parasta on sen rajattomuus. Voin halutessani panna pakettiin koko Välimeren vihreän sinen, sikinsokin rinteeseen rakennetut talot ja niiden väliin työntyvät kapeat, elämältä lemahtavat kujat. Oleanteri mahtuu ylikukkineine terälehtineen samaan pakettiin, ja lounaskuppilan keikkuva pöytä, pienen rähjäisen pihan sitruunapuu, pölyinen vieraskielinen kirja kadunvarren antikvariaatin korista.

Helsinki-päivässä parasta on ajattomuus. Emme ole hoitamassa asioita, suorittamassa välttämätöntä kulttuuritekoa emmekä elvyttämässä kelvottomasti hoidettuja ystävyyssuhteita. Kuljeksimme kaduilla kuin vieraan maan kaupungissa, istumme kahvilaan, kun tuntuu siltä, kirkonpenkkiin, jos ovi sattuu olemaan auki, ja pienen turhautuneen kierroksen jälkeen ravintolaan, joka ei ehkä ole paras eikä halvin, mutta jää mieleemme siksi, että lopulta nälkäisinä valitsimme sen. Katselemme gallerioiden ikkunoista kuvia, joihin emme jaksa tutustua tarkemmin. Pienten liikkeiden näyteikkunoissa näemme tavaroita, joita marketit eivät myy. Kaupoissa kuljeksimme miettimättä, mikä olisi tarpeen, ja vältymme tekemästä turhia ostoksia vain siksi, ettemme viitsi ottaa niitä kantaaksemme. Selailemme hajamielisinä kirjoja, joiden sivuilla kasvaa pioni, paistuu ciapatta tai nousee sisävesijärven aurinko. Jossakin Korkeavuorenkadulla tai Töölöntorilla tai Hakaniemen hallissa ihmettelemme, onko tämä Suomessa. Meistä tuntuu kummalliselta, että kahvilassa voi tehdä tilauksen lauseita etukäteen sorvaamatta ja että osaamme Rautatieasemalle ilman karttaa.

Niin kauan kuin katsomme porttikäytävien läpi sisäpihojen vihreään, olemme elävässä kaupungissa, elossa. Onnelliseksi tekevän lahjan voi antaa toiselle muutamalla lauseella.

Totuus ja häpeä

Totuus on harvoin kaunis, mutta minusta se on silti ainoa hyvä. Sivistyneet puolitotuudet kätkevät alkeellisimmat tunteet ja erottavat ihmisiä toisistaan. Paljas ja itseään suojaamaton päästää toisen pyhälle maalle.

Viisaan ja tyhmän totuudenkertomisen raja on vaikea. Joudunko ikävyyksiin, kun kerron, miten asia minun mielestäni on? Tulenko syyllistäneeksi epäreilusti muita?

Kun Mikko Taudinkuva-blogissaan kertoo työkriisistään, minulle muistuu mieleen Jyrkin, lääkärin, tuohtumus potilaisiin, jotka lehtien sivuilla moittivat saamaansa hoitoa. Vaitiolovelvollisuuteen sidotulla hoitohenkilökunnalla ei ollut mahdollisuutta vastineeksi kertoa, millainen hoidettava potilas itse oli ollut. Minä puolustin siitä huolimatta potilasta. Toisten armoilla olevalla on oltava lupa kertoa, jos tuntee tulleensa väärin kohdelluksi.

Toinen ongelma on totuuden määrittäminen. Tapahtuneet tosiasiat on tapana nähdä ainoina vakavasti otettavina tosiasioina. Tunteet ovat vain tunteita. Vasta kun tosiasiat ovat vastaansanomattoman selviä, kuten työtoverin päätyminen itsetuhoon, niitä on mahdoton tulkita hyväuskoisesti tai toisen hankalaan luonteeseen vedoten. Tarvitaan kuolonuhri ennen kuin vaaralliseen risteykseen saadaan liikennevalot.

Niin merkillinen on maailma, että totuudesta seuraa häpeä. Yleensä häpeämään joutuu se, jota on petetty, kiusattu tai alistettu. Siksi niin moni säilyttää mieluummin kasvonsa ja nuolee haavat nurkan takana, ja siksi saman kokeneet ihmiset niin harvoin löytävät tukea toisistaan. Asiasta tulee yhteinen vasta, kun siitä aletaan puhua ääneen.

Mikon työkriisissä minua hämmentää vaiheiden armoton aikataulu. Kun kaiken tapahtuneen piirtää janalle, hämmästelee muutaman kuukauden kohdalle kasaantuvien käänteiden ruuhkaa. Monet kerrat ihmettelin, miksi asioiden keskinäinen ymmärtäminen voi olla niin kovin vaikeaa. Vasta dokumentit tarkoin luettuani olen alkanut nähdä ajattelutapojen ohimarssin. Koskaan ei silti ollut tullut mieleen, että työpaikalla voisi olla kuin valtataisteluun taantuneessa avioliitossa, jossa toiselle ei missään tapauksessa halua antaa juuri sitä, mitä toinen eniten tarvitsee. Usein se on jotakin säälittävän pientä niin kuin hyväksyvä hymy tai jotakin itsestään selvältä tuntuvaa niin kuin vapaus ajatella omin aivoin ja tuoda yhteiseksi hyväksi se, mitä osaa.

Tietenkin minua pelottaa. Minua pelottaa, miten monipuolisesti lahjakkaaksi tuntemani mutta työssään umpikujaan ajautunut ja nyt rajumman hoidon myötä miehuuden muutoksiin pakotettu Mikko kestää. Käsittämätöntä on katsoa vierestä sitä kaikille uhatuiksi joutuneille tuttua kutistumista, jossa innostuneesta, kekseliäästä, aikaansaavasta ja iloisesta ihmisestä tulee kireäniskainen pilkunviilaaja.

Onko sellaisen pelon paljastaminen viisas vai tyhmä totuus? Juuri siihen arkaanko meitä lyödään, kun sen näin paljastamme?

Totuus pakottaa seinää vasten. Mutta nollasta on suunta vain ylöspäin. Siksi haluan valita sen. Häpeä on heikon suojamekanismi.

Tiistain jälkeen

Kirjoitan joulujuttua ontoksi kovertuneesta joulukertomuksesta. Minua ei puhuttele kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta. Minua ei puhuttele mikään, mikä on kerrottu jo. Haluan kuulla Jumalasta ensimmäistä kertaa.

Se on pahasti ristiriidassa toistamisen siunausten kanssa. Sitten huomaan, että toistoa kaipaa nimenomaan ruumis. Pää ei tahdo kestää mitään, mikä ei enää tunnu elävältä. Jumala on minulle nimenomaan sitä, hengästyttävän elävää.

Kun jututin toissailtana Timoa synnistä ja ihmettelin, onko lain saarnalle ollut muuta käyttöä kuin kansan kyykyttäminen ja nöyränä pitäminen, Timo sanoi kirkkojen tyhjenneen, kun siellä nyt puhutaan vain Jumalan hyvyydestä. Tietenkään Timo ei pidä sitä ainoana syynä, mutta kun hän noin sanoo, ymmärrän lisää: Ei kirkon ongelma ole se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä. Kirkon ongelma on se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä niin kalpein sanoin. Yrittämällä selittää ja ymmärtää se vääntää elämän siitä, mistä puhuu.

- Kun syöpälääkärin luona kuulemme, että PSA toden totta tulee liian hitaasti alas ja tauti vaatii nyt järeämpiä hoitoja, olemme taas kerran kohdassa, jossa kaikenlainen hyssyttely ja pintaluottamus koetellaan. Ihan niin kuin avioliitossa elävän heteron on helppo määritellä sopivan ja sopimattoman seksin rajat, ikänsä mukaisessa hormonitilassa elävä voi sanoa elämän pituutta sen laatua tärkeämmäksi. Siksi ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää, millaisin tuntemuksin kuuntelemme lääkärin sanoja. Testosteronin tuotanto on nyt ajettava alas. Kolmen kuukauden välein laitetaan kapseli vatsanahan alle ja seurataan, miten PSA:n käy. Ehkä puoli vuotta riittää, ehkä vuosi. Kivesten toiminnan palautuminen ennalleen kestää sen jälkeenkin vuoden, puolitoista.

Vasta kun olemme jo Lahdentiellä ajamassa kotiin, tajuamme, että olisi pitänyt pysähtyä lounaalle ja lasilliselle siihen johonkin, Eiran sairaalan ja Agricolan kirkon tuntumaan, pöytään, jossa palaa kynttilä, tai huoneeseen, jonka seinään on maalattu siveltimellä.

Toinen kerta, kolmas, neljäs

Tähän on pakko alkaa uskoa: toistamiseen. Sateesta ja juuri kotiin pääsemisen väsymyksestä piittaamatta vedämme sadekampetta niskaan ja lähdemme Tapanilan elävän adventtikalenterin kolmannelle luukulle. Laskoksia maalannut täti kertoo Galleria Viileässä Punaisessa kimonoista. Ei tunnu juuri miltään, hyvältä tai pahalta, mutta jäsentyneen rauhalliselta kyllä. Sen täytyy olla yksi syy siihen, että luostareissa rukoushetket toistuvat vuorokaudenhetkestä toiseen. Polku pyhään tarttuu jalkoihin ja vie.

Tietenkin olen elänyt senkin ajan, etten ole mitään niin halveksinut kuin rutiinia ja perinnettä, näitä toistamisen tuotoksia. Parasta on ollut tehdä aina eri lailla, katsoa aina uusi maisema ja nälkäisenä päästä jonkin ennen kokemattoman äärelle. Niihin aikoihin olen kuvitellut, että ulkoisesti sama on myös sisäisesti sama. Vasta kun olen suostunut toistoon, olen ymmärtänyt, millainen välimatka voi olla eilisestä tähän päivään.

Toistoon uskoo myös päätöksemme istua kerran kuussa pergolassa läpi vuoden. Marraskuun osalta sen teimme kuin teimmekin, viimeisinä kivityöpäivinä, paljon ennen vuosisadan pyryä. Nyt tulee vettä niin, että maa lotkuu. Joulukuun istunto tuntuu kyseenalaiselta.

Työpaikat vaihtuvat, arvonsa ja asemansa voi menettää, ihmissuhteet murenevat ja rakkaus ja luottamus kääntyvät vastakohdikseen. Jos tänään olen terve, huomenna en ehkä ole, ja ne jotka nyt elävät, eivät elä aina. Se mikä pysyy voi olla vaikkapa vain pergolassa istuminen. Taitava tekee siitä odotetun keitaan, sen mikä toistuu vääjäämättä, säitä kysymättä.

Olla vähässä uskollinen ei ehkä tarkoita sen kummempaa, ja kuitenkin siitä voi tulla selkäranka kaikelle sille, mitä en osaa tai mihin en riitä.