Tiistain jälkeen

Kirjoitan joulujuttua ontoksi kovertuneesta joulukertomuksesta. Minua ei puhuttele kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta. Minua ei puhuttele mikään, mikä on kerrottu jo. Haluan kuulla Jumalasta ensimmäistä kertaa.

Se on pahasti ristiriidassa toistamisen siunausten kanssa. Sitten huomaan, että toistoa kaipaa nimenomaan ruumis. Pää ei tahdo kestää mitään, mikä ei enää tunnu elävältä. Jumala on minulle nimenomaan sitä, hengästyttävän elävää.

Kun jututin toissailtana Timoa synnistä ja ihmettelin, onko lain saarnalle ollut muuta käyttöä kuin kansan kyykyttäminen ja nöyränä pitäminen, Timo sanoi kirkkojen tyhjenneen, kun siellä nyt puhutaan vain Jumalan hyvyydestä. Tietenkään Timo ei pidä sitä ainoana syynä, mutta kun hän noin sanoo, ymmärrän lisää: Ei kirkon ongelma ole se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä. Kirkon ongelma on se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä niin kalpein sanoin. Yrittämällä selittää ja ymmärtää se vääntää elämän siitä, mistä puhuu.

- Kun syöpälääkärin luona kuulemme, että PSA toden totta tulee liian hitaasti alas ja tauti vaatii nyt järeämpiä hoitoja, olemme taas kerran kohdassa, jossa kaikenlainen hyssyttely ja pintaluottamus koetellaan. Ihan niin kuin avioliitossa elävän heteron on helppo määritellä sopivan ja sopimattoman seksin rajat, ikänsä mukaisessa hormonitilassa elävä voi sanoa elämän pituutta sen laatua tärkeämmäksi. Siksi ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää, millaisin tuntemuksin kuuntelemme lääkärin sanoja. Testosteronin tuotanto on nyt ajettava alas. Kolmen kuukauden välein laitetaan kapseli vatsanahan alle ja seurataan, miten PSA:n käy. Ehkä puoli vuotta riittää, ehkä vuosi. Kivesten toiminnan palautuminen ennalleen kestää sen jälkeenkin vuoden, puolitoista.

Vasta kun olemme jo Lahdentiellä ajamassa kotiin, tajuamme, että olisi pitänyt pysähtyä lounaalle ja lasilliselle siihen johonkin, Eiran sairaalan ja Agricolan kirkon tuntumaan, pöytään, jossa palaa kynttilä, tai huoneeseen, jonka seinään on maalattu siveltimellä.