Sisäpihan valo

Päivästä Helsingissä tulee torso. Mikko on Eiran sairaalassa saamassa ensimmäistä hormonikapselia vatsanahkansa alle, minä käyn Hietalahdenrannasta ostamassa muutaman kappaleen uusperhekirjaa joulupakettiin. Kaupunginmuseon museopuodista haluaisin kerätä mukaani kaiken mahdollisen, mutta tyydyn lopulta kahteen muovikassilliseen. Museon portaissa yhytämme tiemme Mikon kanssa.

Aamulla olen saanut sähköisen postikortin Kirkko ja kaupunki -lehden toimitukselta. Siinä minua on tervehtinyt perulaisen kaappiseimen ilomielinen lapsonen terhakan, harjaspiikkejä popsivan härän ja luimukorvaisen aasin kera. "Ne, jotka ovat hereillä, näkevät tähden", kertoo kortti. Lause on pätkä Helsingin jouluseimet -tapahtumaa varten kirjoittamastani kokonaisuudesta. Minua huvittaa, miten yllätetyksi voi tulla omista sanoistaan. Helsingin katujen märässä pimeässä mietin, voisinko enemmän hereillä olla. Tähteä vain ei näy. Jo seuraavan korttelin kohdalla arvelen pakenevani unesta toiseen.

Perulaisen seimen ja monta muuta käymme katsomassa Tuomiokirkon kryptan seiminäyttelyssä. Minua melkein huvittaa samanlaisena toistuva perheidylli. Vasta Latinalaisen Amerikan kuvataiteilijat uskaltavat ilmaista toisin. Tämän viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä piispa Huovinen kertoo joulukertomuksesta ehtymättömänä aarreaittana. Takasivulla minä puolestani sanon kyllästyneeni tarinaan perin juurin.

Ennen kuin Mikko alkaa puhua siitä, miltä tuntuu, kävelemme Tuomiokirkon kryptasta Snellmaninkatua pohjoiseen. Vaikka olen asunut kantakaupungissa viisitoista vuotta, en ole koskaan nähnyt Kristianinkadun Ruiskumestarin taloa. Itse asiassa suuntaamme Liisankadun yli summamutikassa - emme tiedä varmasti edes, missä Kristianinkatu on. Oikokadulla ihmettelemme ruotsinkielistä alakoulua, kirkkomaista jugendlinnaa. Märät sireenit ojentavat mustia oksiaan korkealla kallion päällä, Siltavuorenpenkereen taloja vasten. Niin kuin päivään Helsingissä kuuluu, ihmettelemme ääneen, onko tämäkin Helsinkiä.

Ruiskumestarin, tai myöhemmin tanssijattaren talona tunnettu, Kaupunginmuseon suojelema rakennus on käsittämätön pieni, keltaiseksi maalattu puutölli Kruununhaan korkeiden vanhojen talojen välissä. Aidan sulkemalla sisäpihalla, kulmittain toisiinsa olevien pää- ja piharakennuksen välissä joulukuusi levittää pehmeää valoaan. Ruiskumestari Wickholmin huoneisiin on sytytetty kynttilät, joulupuuro, tortut ja piparit odottavat keittiön pöydällä, hyasintti avaa nuppuaan ruukussa ja salissa seisoo kulmapöydällä pieni piparkakuin ja piparminttutangoin koristeltu joulupuu. Neliskulmaiset paketit on päällystetty ruskealla paperilla. Ohut naru on kiinnitetty punaisella lakalla.

Vasta kun suljemme takanamme pihaan johtavan portin, Mikko alkaa puhua. Häneltä tulee kohisevana ryöppynä yksilöityä mutta minun silmääni hahmotonta ahdistusta ohitetuksi tulemisesta ja kohtuuttomasti jakautuneesta huomiosta. Kun olemme Zinnenkellerissä nauttineet jäniksemme ja villisikamme, olemme punaposkisia molemmat emmekä vain viinilasillisesta tai ulkoilman raikkaudesta.

Ajelemme kotiin ja listaamme asioita. Marraskuun alun jälkeen Mikko on töissä kokenut luottamuskriisin ja siirretty toisiin tehtäviin. Tutkimuksenteossa hän on sitoutunut kohtuuttomaan tahtiin, yrittämään kolmessa kuukaudessa reilun vuoden työtä. Syövänhoidossa kuvitelma hengähdystauosta on vaihtunut järeämpään, miehisyyden vievään hoitoon. Yhden lapsen sijasta meillä on viimeisen puolentoista kuukauden aikana majaillut säännöllisesti myös kaksi muuta, vaikeimpina öinä neljäskin. Nuorisosta kolmella on ollut parisuhdekriisi, joita olemme kuulostelleet väliin täyspäiväisesti tai töitä yöhön siirtäen. Myönteistä mieltä ovat syöneet myös kriisien lopputulemat, kaksi lopulliselta näyttävää eroa.

Tähän nimenomaiseen ensimmäisen hormonikapselin päivään emme ole keskittyneet sen ansaitsemalla tavalla. Itse asiassa olen tietoisesti vaiennut, koska Mikkokaan ei ole sanonut mitään. Kun nyt näen Mikon pahan olon, soimaan itseäni siitä, että olen kuvitellut hänen haluavan pitää asian itsellään. Milloinkas hän sellaista haluaisi?

Kun yömyöhällä yritämme unta, käyn itkevään Mikkoon ihan kiinni ja vakuutan, että selviämme kyllä. "Musta tuntuu ihan päinvastaiselta", sanoo Mikko. "Että ei nimenomaan selvitä. Että mikään ei palaa enää ennalleen. Että katkeroidun ja muutun kärttyisäksi. Että en enää jaksa etkä sinä." Hän puhuu sosiaalisesta vanhuudesta ja periksi antamisesta. "Viisikymppisenä pitäisi olla vielä paljon edessä. Mutta mulla ei enää ole tarvetta sanoa, että kato, kun mä hyppään. Sanon niin kuin Anna-Maija: ethän sie mee pois."

Lääkäri on päivällä kartoittanut Mikon puheista masennuksen merkkejä ja kirjoittanut kuukauden sairausloman. Kirkon tutkimuskeskuksen historian eteenpäin viemiseltä se ei varjele, mutta kaikelta muulta kyllä. Myös kirjoitustyölle uhrattavaksi aiottu tammikuinen vuosiloma siirtyy oikeaksi levoksi, eteenpäin. Alan jo miettiä, mitä se voisi helmikuun alussa tarkoittaa. Itselleni osuu iso deadline samaan aikaan.

Aamulla herätessä olo on erityisen onneton. Kello on paljon, päätä särkee. Hevoskastanjan oksien takana taivas on likainen. Tanssijattaren talon sisäpihan pehmeästä valosta on kuoppatieläiseen makuuhuoneeseen kohtuuttoman pitkä matka.

Sanoiksi pukemisella on aina hintansa. Vielä eilen Mikko on harmitellut sen suuruutta. Miksi sanoin, kun reagoit noin, hän on ollut katuvinaan. Minä olen puolustanut oikeuttani reagoida. Mitä se sellainen on, että pitäisi aina vain auliisti hymyillä? Kaatuuko siitä maailma, jos näytän, että ahdistaa? Tunnehan se vain on, pelkkä pilvi, jonka parempi tuuli kohta vie.

Vaikka Mikkoa itkettää aina vain, puhumme nyt aamunpehmein äänin, puolustautumatta ja syyllisiä hakematta. Meillä on yhteinen läksy: saa väsyä. Yksittäisten kuormantekijöiden sijaan voi olla kohtuuttomaksi kasaantuvan kuorman syy, ettei enää jaksa.