Totuus ja häpeä

Totuus on harvoin kaunis, mutta minusta se on silti ainoa hyvä. Sivistyneet puolitotuudet kätkevät alkeellisimmat tunteet ja erottavat ihmisiä toisistaan. Paljas ja itseään suojaamaton päästää toisen pyhälle maalle.

Viisaan ja tyhmän totuudenkertomisen raja on vaikea. Joudunko ikävyyksiin, kun kerron, miten asia minun mielestäni on? Tulenko syyllistäneeksi epäreilusti muita?

Kun Mikko Taudinkuva-blogissaan kertoo työkriisistään, minulle muistuu mieleen Jyrkin, lääkärin, tuohtumus potilaisiin, jotka lehtien sivuilla moittivat saamaansa hoitoa. Vaitiolovelvollisuuteen sidotulla hoitohenkilökunnalla ei ollut mahdollisuutta vastineeksi kertoa, millainen hoidettava potilas itse oli ollut. Minä puolustin siitä huolimatta potilasta. Toisten armoilla olevalla on oltava lupa kertoa, jos tuntee tulleensa väärin kohdelluksi.

Toinen ongelma on totuuden määrittäminen. Tapahtuneet tosiasiat on tapana nähdä ainoina vakavasti otettavina tosiasioina. Tunteet ovat vain tunteita. Vasta kun tosiasiat ovat vastaansanomattoman selviä, kuten työtoverin päätyminen itsetuhoon, niitä on mahdoton tulkita hyväuskoisesti tai toisen hankalaan luonteeseen vedoten. Tarvitaan kuolonuhri ennen kuin vaaralliseen risteykseen saadaan liikennevalot.

Niin merkillinen on maailma, että totuudesta seuraa häpeä. Yleensä häpeämään joutuu se, jota on petetty, kiusattu tai alistettu. Siksi niin moni säilyttää mieluummin kasvonsa ja nuolee haavat nurkan takana, ja siksi saman kokeneet ihmiset niin harvoin löytävät tukea toisistaan. Asiasta tulee yhteinen vasta, kun siitä aletaan puhua ääneen.

Mikon työkriisissä minua hämmentää vaiheiden armoton aikataulu. Kun kaiken tapahtuneen piirtää janalle, hämmästelee muutaman kuukauden kohdalle kasaantuvien käänteiden ruuhkaa. Monet kerrat ihmettelin, miksi asioiden keskinäinen ymmärtäminen voi olla niin kovin vaikeaa. Vasta dokumentit tarkoin luettuani olen alkanut nähdä ajattelutapojen ohimarssin. Koskaan ei silti ollut tullut mieleen, että työpaikalla voisi olla kuin valtataisteluun taantuneessa avioliitossa, jossa toiselle ei missään tapauksessa halua antaa juuri sitä, mitä toinen eniten tarvitsee. Usein se on jotakin säälittävän pientä niin kuin hyväksyvä hymy tai jotakin itsestään selvältä tuntuvaa niin kuin vapaus ajatella omin aivoin ja tuoda yhteiseksi hyväksi se, mitä osaa.

Tietenkin minua pelottaa. Minua pelottaa, miten monipuolisesti lahjakkaaksi tuntemani mutta työssään umpikujaan ajautunut ja nyt rajumman hoidon myötä miehuuden muutoksiin pakotettu Mikko kestää. Käsittämätöntä on katsoa vierestä sitä kaikille uhatuiksi joutuneille tuttua kutistumista, jossa innostuneesta, kekseliäästä, aikaansaavasta ja iloisesta ihmisestä tulee kireäniskainen pilkunviilaaja.

Onko sellaisen pelon paljastaminen viisas vai tyhmä totuus? Juuri siihen arkaanko meitä lyödään, kun sen näin paljastamme?

Totuus pakottaa seinää vasten. Mutta nollasta on suunta vain ylöspäin. Siksi haluan valita sen. Häpeä on heikon suojamekanismi.