Oletteko kanssamme loppuun asti

Kirjoitan lievissä vatsanväänteissä uutisentapaisia Bangkokin kokouksesta. Merkkimäärät lyövät kasvoille kaikista ponnistuksista huolimatta. Miten mahduttaa kolmetuhatta vuotta jatkunut, satojamiljoonia koskeva ihmisoikeusrikos 3400 merkkiin? Kumarran kaikkia ihmisoikeusaktivisteja maahan saakka ja samalla ihmettelen, miksi heidän kirjoittamansa uutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan. Taistelenko vuorostani samoja tuulimyllyjä vastaan?

Mikolta kuulen kertomuksen toisensa perästä ja kirjaan niitä ylös. Dalit-kirjassaan hän ei ole sortunut omakohtaisuuksiin, vaikka tämäkin olisi ansainnut päivänvalon:

"Olemme suomalaisporukan kanssa istuneet ensin Gurukulin pappisseminaarin ilmastoidussa luokkahuoneessa oppimassa intialaista kastijärjestelmää ja dalit-teologiaa, kun lähdemme päivämatkan päähän Chennaista katsomaan käytännön todellisuutta dalit-kylissä. Kuljemme pienellä bussilla kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kiipeän tikapuitten nokkaan kukittaakseni kastittomien esitaistelijan, Ambedkarin, patsaan.

On jo ilta, kun pysähdymme maantien varteen ja nousemme bussista. Kuumuuteen väsyneinä kävelemme hajanaisena laumana kohti kylää. Väkeä tulee meitä suurella joukolla vastaan. Ensimmäisillä on mukanaan kukilla ja siemenillä täytetty vati. He asettuvat eteemme ja toivottavat meidät tervetulleiksi juhlallisin pyhitysmenoin. Aina muutaman askelen päässä joudumme pysähtymään, koska yhä uudet kyläläiset haluavat tervehtiä meitä samoin.

Mistä ihmeestä on kyse, kysymme Chandranilta. Chandran kertoo kylän jokaisen perhekunnan haluavan ilmaista ilonsa siitä, että olemme tulleet.

Hidas etenemisemme tukkii tien. Hyvinvoivan näköinen maanomistaja joutuu pysäyttämään kahden härän vetämät vankkurinsa, joiden lava on kukkuroillaan dalitien velkaorjuudessa viljelemää riisiä. Tunnelma kiristyy, kun maanomistaja ilmaisee ärtymyksensä puolitahatonta kastinvastaista mielenosoitustamme vastaan. Kastihindulla on etuoikeus tiehen, mutta ulkomaisten vieraiden edessä maanomistajan on maltettava odottaa.

Kohta toisesta suunnasta tulee linja-auto, jolle ei myöskään anneta tietä. Bussin ikkunoista näkyy halveksivia ja ällistyneitä katseita. Mitä nuo ulkomaalaiset tekevät meidän roskaväen keskellä?

Hitaasti etenemme kylän keskustaan, pienelle aukiolle. Aukion laidalla on pieni temppeli, korkeintaan viisi metriä sivultaan. Väki kerääntyy temppelin edustalle. Kylän johtaja kutsuu vieraat sisään. Kookospähkinä avataan. Seuraamme uskonnollisen rituaalin ja tulemme takaisin aukiolle. Chandran sanoo, että minun on aika sanoa kyläläisille muutama sana.

Pidän ehkä elämäni huonoimman puheen. Onnekseni Chandran tulkitsee sen tamiliksi huomattavasti ylevämmin. Yritän puhua siitä, miten tärkeäksi olen kokenut matkamme, mutta näiden ihmisten keskellä tunnen itseni aivan avuttomaksi. Miksi ihmeessä heille olisi jotakin hyötyä siitä, että olemme tulleet jostakin kaukaa Suomesta lähteäksemme taas kohta takaisin?

Yksi miehistä keskeyttää puheeni ja huutaa selkeästi ja terävästi jotakin. Mitä hän sanoi, yritän kysyä Chandranilta, mutta Chandran käskee minun olla välittämättä ja jatkaa. Tiedän kylässä olevan kapinahenkeä ylempikastisia kohtaan ja kuvittelen miehen pyytäneen meiltä rahaa. Mitä tänne tulette, jos teillä ei ole millä auttaa, luulen kyläläisten ajattelevan. Tunnen itseni typeräksi ja hädin tuskin saan puheeni loppuun. Minua harmittaa, etten ole saanut sanotuksi, mitä tarkoitan, ja että miehellä on niin yksioikoinen kuvitelma vuosituhantisen sorron ratkaisemisesta.

Kun tilanne on ohi, kokoilen itseäni ristiriitaisten tunteiden keskellä. Kysyn Chandranilta, mitä mies oli huutanut. Oletteko kanssamme loppuun asti?, kääntää Chandran."

PSA 0,4

Vaikka olemme Bangkokin yölennosta nääntyneitä, lähdemme illalla ammoin varattujen lippujen takia teatteriin. Westön ja Heiskasen Missä kuljimme kerran ei saa minusta herpaantumatonta seuraajaa. En jaksaisi istua enkä pysytellä hereillä. Katselen yläluokan hyväosaisia enkä voi sietää naisten yhtä aikaa kovaa ja kevyttä lapsellisuutta. Tuollainenko minäkin olen?

Mutta juuri kun alan olla sitä mieltä, etten jaksa enää yhtään, näytelmä loppuu tavalla, joka saa meidät molemmat vuolaasti itkemään ja istumaan sanattomina autossa pitkälle kotiinpäin. Eccu Widingin tuhokierre vie hänet eroon pojastaan ja päätyy lohduttomaan, yksinäiseen kuolemaan. Mutta mitä laulaa näyttelijöiden kuoro? Se laulaa Aleksis Kiveä: Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen.

Aamulla Mikko soittaa Docrateksen hoitajalle kuullakseen ennen matkaa otetun PSA:n arvon. Se on 0,4, ensimmäistä kertaa terveen lukemissa sitten syyskuun 2006.

I'm dalit - how are you?

Yksitoistaminuuttinen elokuva dalitien tilanteesta löytyy YouTubesta ja International Dalit Solidarity Networkin etusivulta osoitteesta http://www.idsn.org/. Elokuvan nimi on I'm dalit - how are you? Käsin kakkaa kärrääviä daliteja on Intian hallituksen tilastojen mukaan noin 1,3 miljoonaa, epävirallisten arvioiden mukaan huomattavasti enemmän. He pitävät puhtaana yleisiä ja yksityisiä käymälöitä ja huolehtivat myös kuolleiden eläinten raatojen hävittämisestä.

Paska päivä

- Miksi ihmeessä teitä kiinnostaa niin paljon tuo kakka?, kysyy Tiina Mari Bangkokin kosteankuumassa yössä. Edellisenä iltana rantakuppilan lattialla ovat juosseet rotat, tänään lentelevät lepakot melkein selkäpiitämme pitkin. Juomme päivätyömme päälle Singha beeriä, Heikki, Mikko, Tiina Mari ja minä, ja mietimme, mitä pitäisi Suomeen saavuttuamme tehdä.

Miehet ja minä haluaisimme nostaa pääteemaksi manual scavengingin, intialaisen viemäritalouden. Se toimii daliteista ala-arvoisimpien voimin: naiset kuopivat harjoin ja lapioin yläkastisten ulosteet kuivakäymälöistä ja kivien raoista vateihinsa kantaakseen ne pellonlaitaan, miehet sukeltavat viemäriliejuun ja keräävät pohjalle kasaantunutta kiinteämpää tavaraa käsipelillä ämpäriin. Juuri ennen lähtöä olen katsonut kansainvälisen dalitien solidaarisuusverkoston nettisivuilta järkyttävän 11-minuuttisen elokuvan. Kaiken muun käsittämättömän lomassa siinä lasketaan mies viemärikaivoon. Kun hän painautuu pissan ja kakan sekaan ämpärinsä kanssa, ymmärrän hyvin, ettei hänelle ehkä ensimmäisinä työpäivinä ruoka maistu. Sellaisesta kokemuksesta luen Bangkokin helteessä pienestä kirjasta, jossa manual scavengingin ammattilaiset kertovat elämästään.

Mietimme, miksi meille kolmelle on jäänyt räikeimpänä mieleen kakka. Eikö hyvä ihme dalitien epäinhimillisessä kohtelussa riitä kampanjoitavaa muutenkin: jatkuvaa raiskaamista, pahoinpitelyjä, tuhopolttoja, kaivojen myrkytyksiä, ihmiskauppaa, murhia? Tunnistamme itsessämme turtumusta. Kaikkea tuotahan maailma on täynnään. Emme tarkoita, ettei meitä kauhistuttaisi dalit-naisten jatkuva seksuaalinen hyväksikäyttö, se käsittämätön oikeus, jolla maanomistaja kävelee dalit-kylän majaan ja ottaa naisista sen, jonka haluaa, ja muun perheen on vain väistyttävä pihalle. Meitä kauhistuttavat myös kuvat silvotuista ruumiista, kertomukset opettajan sokeuttamasta lapsesta, joka on vain tullut juoneeksi kastihindun kupista, ja tieto tulvien ja tsunameiden avustusrahojen ohjautumisesta kastihindujen kyliin ja miljoonien kodittomien dalitien jäämisestä ilman. Mutta jostain syystä kakkaan sukeltaminen näyttää alistumisen ja alistamisen kärjekkäimmältä symbolilta. Emme ole sellaista ennen nähneet.

Manual scavenging on ollut jo joitakin vuosia laissa kielletty. Niin kuin muussakin kastisortoon liittyvässä lainsäädännössä ongelmana on yläkastisten virkamiesten haluttomuus valvoa lain toteutumista. Vaikka haluaisin kertoa nepalilaisesta Indirasta, joka ei jaksanut jatkaa opettajantyössään, koska ei saanut istua opettajanhuoneessa toisten opettajien kanssa samaan pöytään, tai hänen veljestään, joka ulkomailla lääkäriksi valmistuttuaan ei saanut saastuttavana dalitina virkaa ensimmäisestäkään nepalilaisesta sairaalasta ja joutui muuttamaan maasta, ensimmäisenä kerron kakasta. Minua selvästi säväyttävät manual scavengingin vastaisen kampanjan julisteet, joissa naiset kauniissa sareissaan kantavat päänsä päällä kastihindujen kakkaa. Noloimpia eivät minun mielestäni ole kakkaa kantavat naiset, vaan kastihindut itse. Koko inhimillinen paremmuus haisee siinä kärpästen ympäröimällä vadilla.

Ensimmäisenä yönä kotona näen unta dalit-projektista, josta minut nauretaan ulos. Minua pidetään tunteenomaisena yhdenasian ihmisenä ja selitän turhaan, että kiinnostuin asiasta aivan vasta. Minut pannaan tekemään kansainvälisen dalitien solidaarisuusverkoston nettisivuilta löytyvä testi. Todellisuudessa siellä on sellainen vain Intiassa toimivien yritysten omantunnon herättelemiseksi. Testi, jonka minä unessa teen, kartoittaa minulle tuntemattomia elämänalueita. Herään käsittämättömään avuttomuuteen.

Mun käteni ihanast' eksyi

Siivoan työpöytää, jolle on kertynyt kirjoja. Tässä ne ovat kaikki kädenojentaman päässä. Kirkon nelivuotiskertomuksen lisäksi tulostimeen nojailevat Robinsonin Rehellinen Jumalan edessä, Schildtin Toivematka, Galsworthyn Omenapuu, Juvan L.P. Tapanisen elämä, Aarnipuun Trans-kirja, Albomin Tiistaisin Morrien luona ja Aleksis Kiven mestariteokset.

Robinsonin Mikko on etsinyt minulle hyllystään jo syksyllä. Puhuin kuulemma sen tapaan. Schildtin Toivematkan ostin kirjamessuilta kuvitellen antavani sen Johannekselle joululukemiseksi. Sitä ennen yritin sitä itse läpi, mutta olen edennyt vasta kolmanneksen: Daphne on Seinellä, tuskin Pariisin ohittanut. Galsworthyn olen nostanut esiin ääneenlukukirjaksi Walesiin ja Englantiin. Juva ja muut lestadiolaistutkimukset odottavat yltiöpäistä aiettani nousta vaarini kanssa raitiovaunusta Kruunuvuorenkadulla. Trans-kirja olisi pitänyt Elsan mielestä lukea jo.

Mutta Aleksis Kivi on pöydällä siksi, että siinä on raukean kiireetöntä lasikuisti- ja pergolaelämäämme hivelevästi kuvaileva, lauluksikin sävelletty runo Sunnuntai. Vaikka jumalisuus on viime aikoina enemmän ottanut kuin antanut, Kiven yhtä aikaa pateettinen ja raikas hartaus minulle sopii. Olen jo sanonut tämän Mikolle: jos hän kuolee ennen minua ja olen hänelle hautajaisia järjestämässä, juuri tällä hänet hyvästelen.

Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen,
Miss’ istuin ma neitoni kanssa hellästi syleillen;
ja kiirehti kesäinen päivä, sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistoss’,
ja allamme kimmelsi järvi paisteessa auringon,
ja loiskelit Ahtolan immet kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun ihanast’ huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta, temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta ylhäällä pohjosess,
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. – Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui temppelin kellon pauhuss’.

Mut vait oli impeni kaino, katsahtain korkuuteen,
ja poskellans kyynele kiilsi helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ päivämme autuaan;
me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistoss,
ja läheni kesäinen ehtoo, sunnuntaiehtoo tyyni.

Deva kioskilla

Juuri tämän takia tarvitaan tarina. Olen yrittänyt viime päivät lukea, kuunnella ja omaksua niin paljon Intiasta kuin suinkin. Miljoonissa laskettavien lukujen, toisiinsa kietoutuvien järjestelmien ja epäloogisten yksityiskohtien pyörityksessä mielessäni on vain Deva kioskilla. En tunne Devaa, tai Bishop Devaa, kuten Mikko neuvoo häntä kutsumaan. Mikolle hän on kovinkin tuttu, tämä pienikokoinen, vilkassilmäinen anglikaanipiispa kaukaa Madrasista. Mikko kutsuu häntä kirkkoruhtinaaksi, mutta minulle hän on poika kioskilta.

Olen kovapäinen enkä tahdo millään omaksua kastittomien, dalitien, asemaa. Jos heidän varjonsakaan ei saa koskettaa kastihinduja, miten Devasta on voinut tulla piispa? Jos dalitit joutuvat asumaan omissa kylissään parempiosaisista syrjässä, miten Chandranista on voinut tulla Luterilaisen maailmanliiton kakkosmies? Ja miksi dalit on niin saastainen, ettei hän voi syödä samassa pöydässä, mutta kelpaa tarpeen vaatiessa sänkykumppaniksi?

Saan paljon vastauksia, puhumme tuntikausia, kiihdyn ja hämmennyn vuorotellen. Pitkin päivää minulla on mielessä Deva kioskilla. Mielikuvissani se kioski on samanlainen kuin Koikkalaisen kaupan sivuhuone Kortepohjankadun ja Keskikadun kulmassa, Vertamoa vastapäätä. Devalla on kristitty perhe. Hänen vanhempansa uskovat kaikkien ihmisten olevan samaa tekoa ja samanarvoisia. Siksi he eivät ole opettaneet Devalle, että hän totta puhuen on dalit, arvotonta saastaa. Kioskin pitäjä sen sijaan opettaa sen Devalle sitäkin vastaansanomattomammin.

Tapaamme Devan, tai siis Bishop Devan, perjantaina Bangkokissa. Mikko on saanut kutsun Kirkkojen maailmanneuvoston, Luterilaisen maailmanliiton ja Aasian kirkkojen neuvoston järjestämään konferenssiin, joka kerää kirkolliset voimat painostamaan Intian kastittomien nurjaa tilaa puheenaiheeksi, jolle lopulta tehdäänkin jotakin. Mikolle aihe on läpikotaisin tuttu ja pitäisi sen minullekin Mikon aiemmista puheista olla, mutta tyhjää olen päästäni kauhonut, kun olen yrittänyt kirjoitella lehtijutuille pohjia.

Tänään on kohissut päässä myös ystäväperheeltä tullut kirje. Heistä tulee salernolaisia, herra nähköön! Luen kirjettä kuin unennäköä, pakahtuneena siitä, mitä kaikkea voi, kun vain uskaltaa. Tuskin saan keskittyneeksi ympäristökasvatuksen saloihin, kun ajattelen läpi kaikki omat kuvitelmani kapealle kadulle antavasta ikkunasta ja kyhmyvartisesta pelargoniasta, joka unohtuu seinän syvennykseen talven kuukausiksi mutta työntää vihreää jo helmikuulla. Ja että juuri Salernoon, jonka lähimaisemia olemme syksyistä Amalfin rannikon matkaa odotellessamme katsoneet suurennuslasilla!

Kirjeen jälkeen olen monta tuntia hengästynyt, jossakin sisäisessä vimmassa, kaikenlaisten mahdollisuuksien äärellä.

Mutta päässä kohisee myös työteliäs alkuvuosi. Pitäisikö mitata verenpaine? Olen tehnyt kolmessa kuukaudessa vähintään puolen vuoden työt. Sen keskellä Mikko on rutistanut itsestään tutkimuskeskuksen historiaa ja palellut ja hikoillut vuoronperään. Kuumien aaltojen hyöky on väliin saanut hänet vain yksinkertaisesti itkemään. En jaksa tällaista elämää, hän on sanonut useamman kerran. Kun sellainen tulee mieleen kahdeksankin kertaa tunnissa (mikä on ennätys pitkien ja vaatteet kastelevien kuumien aaltojen tiheydessä), ei mieli ole aina korkea.

Ylihuomenna, juuri ennen lähtöämme, Joensuu laittaa uuden hormonikapselin Mikon vatsanahan alle. Se on vasta toinen, reseptiin on kirjoitettu neljä. Vuosi ei muutu lyhyemmäksi, vaikka sen jakaisi kolmen kuukauden paloiksi. Tähän asti Mikko on pistoshoidon rinnalla syönyt Casodexia (tai Bicavania, rinnakkaisvalmistetta). Josko siitä luopuminen helpottaisi oloa?

Ennen pistosta otetaan PSA. Viimeksi se oli edelleen laskusuunnassa, vähän päälle kahden. Kumma, jos ei se näillä paleluilla ja hikoiluilla ole lopultakin nollassa.