Vaikka olemme Bangkokin yölennosta nääntyneitä, lähdemme illalla ammoin varattujen lippujen takia teatteriin. Westön ja Heiskasen Missä kuljimme kerran ei saa minusta herpaantumatonta seuraajaa. En jaksaisi istua enkä pysytellä hereillä. Katselen yläluokan hyväosaisia enkä voi sietää naisten yhtä aikaa kovaa ja kevyttä lapsellisuutta. Tuollainenko minäkin olen?
Mutta juuri kun alan olla sitä mieltä, etten jaksa enää yhtään, näytelmä loppuu tavalla, joka saa meidät molemmat vuolaasti itkemään ja istumaan sanattomina autossa pitkälle kotiinpäin. Eccu Widingin tuhokierre vie hänet eroon pojastaan ja päätyy lohduttomaan, yksinäiseen kuolemaan. Mutta mitä laulaa näyttelijöiden kuoro? Se laulaa Aleksis Kiveä: Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen.
Aamulla Mikko soittaa Docrateksen hoitajalle kuullakseen ennen matkaa otetun PSA:n arvon. Se on 0,4, ensimmäistä kertaa terveen lukemissa sitten syyskuun 2006.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti