- Miksi ihmeessä teitä kiinnostaa niin paljon tuo kakka?, kysyy Tiina Mari Bangkokin kosteankuumassa yössä. Edellisenä iltana rantakuppilan lattialla ovat juosseet rotat, tänään lentelevät lepakot melkein selkäpiitämme pitkin. Juomme päivätyömme päälle Singha beeriä, Heikki, Mikko, Tiina Mari ja minä, ja mietimme, mitä pitäisi Suomeen saavuttuamme tehdä.
Miehet ja minä haluaisimme nostaa pääteemaksi manual scavengingin, intialaisen viemäritalouden. Se toimii daliteista ala-arvoisimpien voimin: naiset kuopivat harjoin ja lapioin yläkastisten ulosteet kuivakäymälöistä ja kivien raoista vateihinsa kantaakseen ne pellonlaitaan, miehet sukeltavat viemäriliejuun ja keräävät pohjalle kasaantunutta kiinteämpää tavaraa käsipelillä ämpäriin. Juuri ennen lähtöä olen katsonut kansainvälisen dalitien solidaarisuusverkoston nettisivuilta järkyttävän 11-minuuttisen elokuvan. Kaiken muun käsittämättömän lomassa siinä lasketaan mies viemärikaivoon. Kun hän painautuu pissan ja kakan sekaan ämpärinsä kanssa, ymmärrän hyvin, ettei hänelle ehkä ensimmäisinä työpäivinä ruoka maistu. Sellaisesta kokemuksesta luen Bangkokin helteessä pienestä kirjasta, jossa manual scavengingin ammattilaiset kertovat elämästään.
Mietimme, miksi meille kolmelle on jäänyt räikeimpänä mieleen kakka. Eikö hyvä ihme dalitien epäinhimillisessä kohtelussa riitä kampanjoitavaa muutenkin: jatkuvaa raiskaamista, pahoinpitelyjä, tuhopolttoja, kaivojen myrkytyksiä, ihmiskauppaa, murhia? Tunnistamme itsessämme turtumusta. Kaikkea tuotahan maailma on täynnään. Emme tarkoita, ettei meitä kauhistuttaisi dalit-naisten jatkuva seksuaalinen hyväksikäyttö, se käsittämätön oikeus, jolla maanomistaja kävelee dalit-kylän majaan ja ottaa naisista sen, jonka haluaa, ja muun perheen on vain väistyttävä pihalle. Meitä kauhistuttavat myös kuvat silvotuista ruumiista, kertomukset opettajan sokeuttamasta lapsesta, joka on vain tullut juoneeksi kastihindun kupista, ja tieto tulvien ja tsunameiden avustusrahojen ohjautumisesta kastihindujen kyliin ja miljoonien kodittomien dalitien jäämisestä ilman. Mutta jostain syystä kakkaan sukeltaminen näyttää alistumisen ja alistamisen kärjekkäimmältä symbolilta. Emme ole sellaista ennen nähneet.
Manual scavenging on ollut jo joitakin vuosia laissa kielletty. Niin kuin muussakin kastisortoon liittyvässä lainsäädännössä ongelmana on yläkastisten virkamiesten haluttomuus valvoa lain toteutumista. Vaikka haluaisin kertoa nepalilaisesta Indirasta, joka ei jaksanut jatkaa opettajantyössään, koska ei saanut istua opettajanhuoneessa toisten opettajien kanssa samaan pöytään, tai hänen veljestään, joka ulkomailla lääkäriksi valmistuttuaan ei saanut saastuttavana dalitina virkaa ensimmäisestäkään nepalilaisesta sairaalasta ja joutui muuttamaan maasta, ensimmäisenä kerron kakasta. Minua selvästi säväyttävät manual scavengingin vastaisen kampanjan julisteet, joissa naiset kauniissa sareissaan kantavat päänsä päällä kastihindujen kakkaa. Noloimpia eivät minun mielestäni ole kakkaa kantavat naiset, vaan kastihindut itse. Koko inhimillinen paremmuus haisee siinä kärpästen ympäröimällä vadilla.
Ensimmäisenä yönä kotona näen unta dalit-projektista, josta minut nauretaan ulos. Minua pidetään tunteenomaisena yhdenasian ihmisenä ja selitän turhaan, että kiinnostuin asiasta aivan vasta. Minut pannaan tekemään kansainvälisen dalitien solidaarisuusverkoston nettisivuilta löytyvä testi. Todellisuudessa siellä on sellainen vain Intiassa toimivien yritysten omantunnon herättelemiseksi. Testi, jonka minä unessa teen, kartoittaa minulle tuntemattomia elämänalueita. Herään käsittämättömään avuttomuuteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti