Robinsonin Mikko on etsinyt minulle hyllystään jo syksyllä. Puhuin kuulemma sen tapaan. Schildtin Toivematkan ostin kirjamessuilta kuvitellen antavani sen Johannekselle joululukemiseksi. Sitä ennen yritin sitä itse läpi, mutta olen edennyt vasta kolmanneksen: Daphne on Seinellä, tuskin Pariisin ohittanut. Galsworthyn olen nostanut esiin ääneenlukukirjaksi Walesiin ja Englantiin. Juva ja muut lestadiolaistutkimukset odottavat yltiöpäistä aiettani nousta vaarini kanssa raitiovaunusta Kruunuvuorenkadulla. Trans-kirja olisi pitänyt Elsan mielestä lukea jo.
Mutta Aleksis Kivi on pöydällä siksi, että siinä on raukean kiireetöntä lasikuisti- ja pergolaelämäämme hivelevästi kuvaileva, lauluksikin sävelletty runo Sunnuntai. Vaikka jumalisuus on viime aikoina enemmän ottanut kuin antanut, Kiven yhtä aikaa pateettinen ja raikas hartaus minulle sopii. Olen jo sanonut tämän Mikolle: jos hän kuolee ennen minua ja olen hänelle hautajaisia järjestämässä, juuri tällä hänet hyvästelen.
Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen,
Miss’ istuin ma neitoni kanssa hellästi syleillen;
ja kiirehti kesäinen päivä, sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistoss’,
ja allamme kimmelsi järvi paisteessa auringon,
ja loiskelit Ahtolan immet kultasell’ santarannall’.
Sen toisella rannalla seisoi temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun ihanast’ huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta, temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta ylhäällä pohjosess,
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. – Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui temppelin kellon pauhuss’.
Mut vait oli impeni kaino, katsahtain korkuuteen,
ja poskellans kyynele kiilsi helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ päivämme autuaan;
me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistoss,
ja läheni kesäinen ehtoo, sunnuntaiehtoo tyyni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti