Työhuoneeni on kylmä. Päiväkodin lamppujen valokiilassa sataa ohutta lunta. Pöydällä on sekalaisia kasoja, bussiaikataulu Nice-Beausoleil, psykiatrin jonnekin taakse jääneiden vuosien aikana Mikolle määräämien lääkkeiden luettelo, maksamaton puhelinlasku, Galleria Marian omistajan puhelinnumero, Asunto Oy Tapanilan Huhtahovin ylimääräisen yhtiökokouksen allekirjoittamaton pöytäkirja, rue Albertin punaseinäisen ravintolan käyntikortti, Caritaksen kummikirje, punasortsisen aids-orponi kuva, nauhakansiollinen keskeneräistä pyhäkouluasiaa, Karin tuoma rulla intialaista wc-paperia, Mikon tautimapit, täydellisen t-paidan kotelo.
Parannetaanko järkytettyjä sydämiä kemikaalein? Ajaako Beausoleil'n bussi Monacon kautta? Ehdinkö ikinä galleriaan? Mitä lähetän aids-orvolleni joululahjaksi? Kiittääkö hän minua taas omakätisellä kirjeellä, vaikka en saisi lähettäneeksi mitään? Säilömmekö intialaisen vessapaperirullan järjestämättömän arkistotavaran joukkoon? Tehdäänkö Tapanilassa lumityöt niin, että käytäviin lohkotaan pystysuoret reunat? Palaammeko koskaan rue Albertin punaiseen huoneeseen? Mitä kuuluu rue Trachelin lounasravintolan auliisti palvelleelle androgyynille?
Täydellisen t-paidan kotelossa lukee: "Täydellinen t-paita on luotettavampi kuin perheauto ja uskollisempi kuin nelijalkainen ystäväsi. Se ei välitä syötkö kovia rasvoja eikä herätä aamuyöllä keskustelemaan tunteista. Täydellinen t-paita ei julista vieraskielisiä iskulauseita eikä vanhoja olutvitsejä. Täydellinen t-paita on aina muodissa, säilyy tyylikkäänä vaikka ei koskaan näkisi silitysrautaa ja pitää kuosinsa pesusta pesuun. Sellainen paita päällä on rakennettu pilvenpiirtäjät, valloitettu napamantereet ja kävelty kuun kamaralla. Tämä on täydellinen t-paitasi. Älä pidä muita t-paitoja."
Selässä, lapaluiden välissä, on Mikolla yhdessä nivelvälissä painoarka, selkänojiin hankalasti osuva kohta.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
maanantai 12. marraskuuta 2007
Seitsemän riviä
Kolmatta kertaa avaan koneen ja kirjoitan, mutta pyyhin kaiken pois. Päässä kiertävät vain sopimattoman raskaat aiheet.
Palelen Tapanilan asemalla ja tarkennan ajatusta: Juuri nyt en pelkää kuolemaa. En pelkää yksinjäämistä. Pelkään muutosta, sitä, josta en voi tietää mitään.
Kun Itälahdenkadulla näen Mikon auton räntäsateen läpi, on sydän revetä yhdestä ainoasta ajatuksesta: siinä se Mikko on.
Palelen Tapanilan asemalla ja tarkennan ajatusta: Juuri nyt en pelkää kuolemaa. En pelkää yksinjäämistä. Pelkään muutosta, sitä, josta en voi tietää mitään.
Kun Itälahdenkadulla näen Mikon auton räntäsateen läpi, on sydän revetä yhdestä ainoasta ajatuksesta: siinä se Mikko on.
perjantai 9. marraskuuta 2007
Kirkas valo
Ei se noin ollut, sanoo Mikko. Kyllä minä otin kuvia Kalliokarinkin suuntaan. Mutta selällä oli liian kirkas valo.
Mitä vielä haluaisin
"Aloimme ajatella, että vaikka tämä loppuisi tänään, tämä olisi ollut sen arvoista", kirjoittaa Annmari jossakin sähköpostipinon alle litistyneessä viestissä. Niin jokaisen pitäisi joka päivä ajatella. Sitten kun -menetelmällä en tiedä yhdenkään tulleen onnelliseksi.
Mutta ah miten eri asia on miettiä sitä, mitä kaikkea vielä voisi ja haluaisi. Jo aikaa olen lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä. Tarpeellisemmiksi ovat tulleet pienemmät, ne, jotka voisi oikeasti tavoittaa.
Eikö niin, Mikko, vielä tästä noustaan ja ajellaan ne teidenmutkat, joista niin moneen kertaan on ollut puhe. Vielä luetaan ne kirjat, joiden luotaamattomat on jäänyt luotaamatta. Kävellään keväisessä auringossa satamat, jotka on uneksittu kävellä. Palvotaan ikävöity aurinko. Imetään päivistä ja toisen ihosta lämpö kylmempien varalle. Katsellaan sydämen kallelleen työntävät kuvat. Kuljetaan reitit, joiden varret muistetaan kuin unet, juuri sopivasti sinnepäin.
Kumpi näistä kannattaisi valita: se, mitä ei ole nähnyt, vai se, minkä on?
Kahlitsemattomat selät siintelevät mahdollisuuksien ja suuntien loputtomuutta. Luulisi, että ihminen haluaisi aina katsella kauas. Mutta ehkä lopulta tärkeintä on palaaminen. Loppukesän Ristisaaressa Mikko otti kuvia vain Majaalahden pohjukan suuntaan.
Mutta ah miten eri asia on miettiä sitä, mitä kaikkea vielä voisi ja haluaisi. Jo aikaa olen lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä. Tarpeellisemmiksi ovat tulleet pienemmät, ne, jotka voisi oikeasti tavoittaa.
Eikö niin, Mikko, vielä tästä noustaan ja ajellaan ne teidenmutkat, joista niin moneen kertaan on ollut puhe. Vielä luetaan ne kirjat, joiden luotaamattomat on jäänyt luotaamatta. Kävellään keväisessä auringossa satamat, jotka on uneksittu kävellä. Palvotaan ikävöity aurinko. Imetään päivistä ja toisen ihosta lämpö kylmempien varalle. Katsellaan sydämen kallelleen työntävät kuvat. Kuljetaan reitit, joiden varret muistetaan kuin unet, juuri sopivasti sinnepäin.
Kumpi näistä kannattaisi valita: se, mitä ei ole nähnyt, vai se, minkä on?
Kahlitsemattomat selät siintelevät mahdollisuuksien ja suuntien loputtomuutta. Luulisi, että ihminen haluaisi aina katsella kauas. Mutta ehkä lopulta tärkeintä on palaaminen. Loppukesän Ristisaaressa Mikko otti kuvia vain Majaalahden pohjukan suuntaan.
torstai 8. marraskuuta 2007
Mantelinen piparkakku
Aamulla ajellaan peräkkäin Malmin läpi Tattarisuolle Meganea huoltoon. Heti kun Mikko jää hankalassa risteyksessä jälkeen, yritän hidastaa vauhtia, mutta kiireisemmät painavat puskuriin. En tahdo kestää, kun en näe Mikon autoa peruutuspeilissä.
Leipää paahtaessa olen katsonut päiväkodin ikkunoita, joissa palavat kynttilät. Mietin niitä, jotka ovat valvoneet Jokelassa yön eivätkä usko enää koskaan saavansa unta, ja niitä riutuneita, jotka elävät krempoistaan huolimatta, vaikka haluaisivat jo kuolla. Elämä, joka jonkun kohdalla on käsittämättömän sitkeä ja taistelee viimeiseen saakka, on toiselle pelkkä harvaloiminen kangas, jonka aukkoihin voi milloin tahansa pudota. Vaikka hetki sitten olen luullut roikkuvani tyhjän reunassa minäkin, olen nyt levollinen. Mikään ei pelota enkä ole lohdutonkaan, hiljainen vain.
Kun isä kuoli, äiti halusi vuosikaudet mennä perässä. Mitäpä minä enää täällä, sanoi hän, seitsemän vielä elossa olevan lapsen äiti ja kahdenkymmenen vielä elossa olevan lapsenlapsen mummu. Kun syöpä sitten oli syönyt äidin elinkelvottomaksi, ei hän kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa, joulun alla, mitään muuta niin halunnutkaan kuin elää. Vaikka liikkuminen oli etäpesäkkeen runtelemalta kyljeltä vaikeaa, piti hänen välttämättä saada kokeilla lehdestä löytämänsä mantelien ja kuivien hedelmien mehevöittämä piparkakkuresepti. Tee sinä niitä vanhoja joita on aina tehty, äiti sanoi minulle. Anna minä teen tätä ihan uutta.
Leipää paahtaessa olen katsonut päiväkodin ikkunoita, joissa palavat kynttilät. Mietin niitä, jotka ovat valvoneet Jokelassa yön eivätkä usko enää koskaan saavansa unta, ja niitä riutuneita, jotka elävät krempoistaan huolimatta, vaikka haluaisivat jo kuolla. Elämä, joka jonkun kohdalla on käsittämättömän sitkeä ja taistelee viimeiseen saakka, on toiselle pelkkä harvaloiminen kangas, jonka aukkoihin voi milloin tahansa pudota. Vaikka hetki sitten olen luullut roikkuvani tyhjän reunassa minäkin, olen nyt levollinen. Mikään ei pelota enkä ole lohdutonkaan, hiljainen vain.
Kun isä kuoli, äiti halusi vuosikaudet mennä perässä. Mitäpä minä enää täällä, sanoi hän, seitsemän vielä elossa olevan lapsen äiti ja kahdenkymmenen vielä elossa olevan lapsenlapsen mummu. Kun syöpä sitten oli syönyt äidin elinkelvottomaksi, ei hän kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa, joulun alla, mitään muuta niin halunnutkaan kuin elää. Vaikka liikkuminen oli etäpesäkkeen runtelemalta kyljeltä vaikeaa, piti hänen välttämättä saada kokeilla lehdestä löytämänsä mantelien ja kuivien hedelmien mehevöittämä piparkakkuresepti. Tee sinä niitä vanhoja joita on aina tehty, äiti sanoi minulle. Anna minä teen tätä ihan uutta.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Jotain olevinaan
Epäreilua, eikö totta. Kun on olevinaan avoin ja puhuvinaan mistä tahansa, tuntuu kohtuuttomalta, kun huomaa, mistä kaikesta ei sano sanaakaan edes sille, jonka ihosta ei tahtoisi millin murto-osankaan päähän. Miten lähellä on hylätyksi tulemisen pelko, ikuinen seuralainen, ja miten vähästä on toisessa lukevinaan etäisiä, etäännyttäviä maailmoita. Mikolta pääsee illalla patoutunut itku, kun sanomme asioita, joita olemme puhetulvan alla hautoneet. Mitä kaikkea tulevat kuukaudet vielä ehtivätkään nostaa pintaan ja miten tosissaan ne otamme, vaikka koko ajan vakuutamme toisillemme, että sitä ja tätä tässä nyt varmasti tulee, ja olemme asettuvinamme oikeaan asentoon ottaaksemme ne ymmärryksellä vastaan.
Entä sitten häpeä, josta olemme paljon puhuneet. Muuttuuko tunnustuskirjallisuutemme naurettavaksi ylidramatisoinniksi, jos sädehoito puree ja elin(!)vuosia riittää? Naurunalaiseksi joutumisen pelkoko ihmiset panee vaikenemaan siitä, mikä heidän päänsä milloinkin sekoittaa? Eikö päinvastoin olisi hyvä, että voisi näyttää pelkonsa ja rakastamisensa ja vihansa ihan niin raatona kuin se sisuksia syö. Lakattaisiin kätkeytymästä kulisseihin ja vähättelemästä sitä, mikä oikeasti juuri nyt on itselle kaikkea muuta kovempaa. Mitä väliä, jos jollakulla toisella on vielä huonommin. Se mitä minä tunnen on minulle todempaa kuin mikään.
Tiedän, tiedän. Aina on niitä, jotka luulevat tunteen kasvavan, kun sen sanoo ääneen, ja niitä, jotka luulevat oikeaksi tunteenilmaisuksi sitä, mitä ihmiset tunnekuohussa harrastavat. He saattavat perustaa luulonsa suorastaan tietoon: Jos isä ei olisi huutanut vihaansa, ei lapsena olisi tarvinnut pelätä. Mutta ovatko he ottaneet huomioon, mitä isän viha padottuna olisi saanut aikaan? Ja toisaalta, jos isä olisi oppinut ilmaisemaan vihaansa muuten kuin huutamalla, miten paljon parempaa elämä olisi saattanut olla?
Ja vielä: Jos jonkun isä huutaa, tunteeko hän vihaa, niin kuin lapsi luulee? Jos puoliso sättii, kertooko se hänen kylmyydestään?
Kauheinta raivoa saattaa nostattaa avuttomin avuttomuus, eikä ärhentelijän sydän lopulta syytä. Mitä kovempana ja kiivaampana on käytävä toista kohti, sitä hauraampi on sisältä ja sitä epätoivoisemmin kaipaa rakkautta.
Entä sitten häpeä, josta olemme paljon puhuneet. Muuttuuko tunnustuskirjallisuutemme naurettavaksi ylidramatisoinniksi, jos sädehoito puree ja elin(!)vuosia riittää? Naurunalaiseksi joutumisen pelkoko ihmiset panee vaikenemaan siitä, mikä heidän päänsä milloinkin sekoittaa? Eikö päinvastoin olisi hyvä, että voisi näyttää pelkonsa ja rakastamisensa ja vihansa ihan niin raatona kuin se sisuksia syö. Lakattaisiin kätkeytymästä kulisseihin ja vähättelemästä sitä, mikä oikeasti juuri nyt on itselle kaikkea muuta kovempaa. Mitä väliä, jos jollakulla toisella on vielä huonommin. Se mitä minä tunnen on minulle todempaa kuin mikään.
Tiedän, tiedän. Aina on niitä, jotka luulevat tunteen kasvavan, kun sen sanoo ääneen, ja niitä, jotka luulevat oikeaksi tunteenilmaisuksi sitä, mitä ihmiset tunnekuohussa harrastavat. He saattavat perustaa luulonsa suorastaan tietoon: Jos isä ei olisi huutanut vihaansa, ei lapsena olisi tarvinnut pelätä. Mutta ovatko he ottaneet huomioon, mitä isän viha padottuna olisi saanut aikaan? Ja toisaalta, jos isä olisi oppinut ilmaisemaan vihaansa muuten kuin huutamalla, miten paljon parempaa elämä olisi saattanut olla?
Ja vielä: Jos jonkun isä huutaa, tunteeko hän vihaa, niin kuin lapsi luulee? Jos puoliso sättii, kertooko se hänen kylmyydestään?
Kauheinta raivoa saattaa nostattaa avuttomin avuttomuus, eikä ärhentelijän sydän lopulta syytä. Mitä kovempana ja kiivaampana on käytävä toista kohti, sitä hauraampi on sisältä ja sitä epätoivoisemmin kaipaa rakkautta.
tiistai 6. marraskuuta 2007
Tiiviste
Nyt en ymmärrä mitään, sanoo Mikko, kun lukee blogia Yksinäisestä linnusta. Selitä! Kirjoita uudelleen!
Luen rivejä, ja tiedän, mihin pitäisi jättää rako ja missä sanoa lisää, mutta tämä ornitologis-ikonografinen tutkielma on jääpalaleike patologin mikroskoopissa. Tältä Kaisan pää nyt näyttää.
Autan lukijaa 1:
Sitaateissa oleva teksti on Aunea, ikonitohtoria.
Autan lukijaa 2:
Viimeiset kolme kappaletta kertovat siitä, miten suhtautua pinnan alla piileskeleviin totuuksiin ja ihmismieleen, jolle tärkeintä on tietää, mihin toinen lintu lensi.
Autan lukijaa 3:
Tämä päivä on sellainen kuin tekstinikin, ahdas, vailla hengähdystaukoja, välejä. Olen pelkkä tiiviste, täynnä toistensa kylkeen kiilautuneita sanoja.
Luen rivejä, ja tiedän, mihin pitäisi jättää rako ja missä sanoa lisää, mutta tämä ornitologis-ikonografinen tutkielma on jääpalaleike patologin mikroskoopissa. Tältä Kaisan pää nyt näyttää.
Autan lukijaa 1:
Sitaateissa oleva teksti on Aunea, ikonitohtoria.
Autan lukijaa 2:
Viimeiset kolme kappaletta kertovat siitä, miten suhtautua pinnan alla piileskeleviin totuuksiin ja ihmismieleen, jolle tärkeintä on tietää, mihin toinen lintu lensi.
Autan lukijaa 3:
Tämä päivä on sellainen kuin tekstinikin, ahdas, vailla hengähdystaukoja, välejä. Olen pelkkä tiiviste, täynnä toistensa kylkeen kiilautuneita sanoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
