Epäreilua, eikö totta. Kun on olevinaan avoin ja puhuvinaan mistä tahansa, tuntuu kohtuuttomalta, kun huomaa, mistä kaikesta ei sano sanaakaan edes sille, jonka ihosta ei tahtoisi millin murto-osankaan päähän. Miten lähellä on hylätyksi tulemisen pelko, ikuinen seuralainen, ja miten vähästä on toisessa lukevinaan etäisiä, etäännyttäviä maailmoita. Mikolta pääsee illalla patoutunut itku, kun sanomme asioita, joita olemme puhetulvan alla hautoneet. Mitä kaikkea tulevat kuukaudet vielä ehtivätkään nostaa pintaan ja miten tosissaan ne otamme, vaikka koko ajan vakuutamme toisillemme, että sitä ja tätä tässä nyt varmasti tulee, ja olemme asettuvinamme oikeaan asentoon ottaaksemme ne ymmärryksellä vastaan.
Entä sitten häpeä, josta olemme paljon puhuneet. Muuttuuko tunnustuskirjallisuutemme naurettavaksi ylidramatisoinniksi, jos sädehoito puree ja elin(!)vuosia riittää? Naurunalaiseksi joutumisen pelkoko ihmiset panee vaikenemaan siitä, mikä heidän päänsä milloinkin sekoittaa? Eikö päinvastoin olisi hyvä, että voisi näyttää pelkonsa ja rakastamisensa ja vihansa ihan niin raatona kuin se sisuksia syö. Lakattaisiin kätkeytymästä kulisseihin ja vähättelemästä sitä, mikä oikeasti juuri nyt on itselle kaikkea muuta kovempaa. Mitä väliä, jos jollakulla toisella on vielä huonommin. Se mitä minä tunnen on minulle todempaa kuin mikään.
Tiedän, tiedän. Aina on niitä, jotka luulevat tunteen kasvavan, kun sen sanoo ääneen, ja niitä, jotka luulevat oikeaksi tunteenilmaisuksi sitä, mitä ihmiset tunnekuohussa harrastavat. He saattavat perustaa luulonsa suorastaan tietoon: Jos isä ei olisi huutanut vihaansa, ei lapsena olisi tarvinnut pelätä. Mutta ovatko he ottaneet huomioon, mitä isän viha padottuna olisi saanut aikaan? Ja toisaalta, jos isä olisi oppinut ilmaisemaan vihaansa muuten kuin huutamalla, miten paljon parempaa elämä olisi saattanut olla?
Ja vielä: Jos jonkun isä huutaa, tunteeko hän vihaa, niin kuin lapsi luulee? Jos puoliso sättii, kertooko se hänen kylmyydestään?
Kauheinta raivoa saattaa nostattaa avuttomin avuttomuus, eikä ärhentelijän sydän lopulta syytä. Mitä kovempana ja kiivaampana on käytävä toista kohti, sitä hauraampi on sisältä ja sitä epätoivoisemmin kaipaa rakkautta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti