Kolmatta kertaa avaan koneen ja kirjoitan, mutta pyyhin kaiken pois. Päässä kiertävät vain sopimattoman raskaat aiheet.
Palelen Tapanilan asemalla ja tarkennan ajatusta: Juuri nyt en pelkää kuolemaa. En pelkää yksinjäämistä. Pelkään muutosta, sitä, josta en voi tietää mitään.
Kun Itälahdenkadulla näen Mikon auton räntäsateen läpi, on sydän revetä yhdestä ainoasta ajatuksesta: siinä se Mikko on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti