"Aloimme ajatella, että vaikka tämä loppuisi tänään, tämä olisi ollut sen arvoista", kirjoittaa Annmari jossakin sähköpostipinon alle litistyneessä viestissä. Niin jokaisen pitäisi joka päivä ajatella. Sitten kun -menetelmällä en tiedä yhdenkään tulleen onnelliseksi.
Mutta ah miten eri asia on miettiä sitä, mitä kaikkea vielä voisi ja haluaisi. Jo aikaa olen lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä. Tarpeellisemmiksi ovat tulleet pienemmät, ne, jotka voisi oikeasti tavoittaa.
Eikö niin, Mikko, vielä tästä noustaan ja ajellaan ne teidenmutkat, joista niin moneen kertaan on ollut puhe. Vielä luetaan ne kirjat, joiden luotaamattomat on jäänyt luotaamatta. Kävellään keväisessä auringossa satamat, jotka on uneksittu kävellä. Palvotaan ikävöity aurinko. Imetään päivistä ja toisen ihosta lämpö kylmempien varalle. Katsellaan sydämen kallelleen työntävät kuvat. Kuljetaan reitit, joiden varret muistetaan kuin unet, juuri sopivasti sinnepäin.
Kumpi näistä kannattaisi valita: se, mitä ei ole nähnyt, vai se, minkä on?
Kahlitsemattomat selät siintelevät mahdollisuuksien ja suuntien loputtomuutta. Luulisi, että ihminen haluaisi aina katsella kauas. Mutta ehkä lopulta tärkeintä on palaaminen. Loppukesän Ristisaaressa Mikko otti kuvia vain Majaalahden pohjukan suuntaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kaisa, ensinnäkin olen koukussa blogiisi. Toiseksi: miksi olet "Jo aikaa lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä." Ulkopuolisen silmin näyttää, että teet juuri sitä, mistä väität lakanneesi unelmoimasta? Ja haastamalla siihen itseäsi ja Mikkoa haastat siihen meitä, jotka seuraamme blogiasi! Anneli
Lähetä kommentti