Mantelinen piparkakku

Aamulla ajellaan peräkkäin Malmin läpi Tattarisuolle Meganea huoltoon. Heti kun Mikko jää hankalassa risteyksessä jälkeen, yritän hidastaa vauhtia, mutta kiireisemmät painavat puskuriin. En tahdo kestää, kun en näe Mikon autoa peruutuspeilissä.

Leipää paahtaessa olen katsonut päiväkodin ikkunoita, joissa palavat kynttilät. Mietin niitä, jotka ovat valvoneet Jokelassa yön eivätkä usko enää koskaan saavansa unta, ja niitä riutuneita, jotka elävät krempoistaan huolimatta, vaikka haluaisivat jo kuolla. Elämä, joka jonkun kohdalla on käsittämättömän sitkeä ja taistelee viimeiseen saakka, on toiselle pelkkä harvaloiminen kangas, jonka aukkoihin voi milloin tahansa pudota. Vaikka hetki sitten olen luullut roikkuvani tyhjän reunassa minäkin, olen nyt levollinen. Mikään ei pelota enkä ole lohdutonkaan, hiljainen vain.

Kun isä kuoli, äiti halusi vuosikaudet mennä perässä. Mitäpä minä enää täällä, sanoi hän, seitsemän vielä elossa olevan lapsen äiti ja kahdenkymmenen vielä elossa olevan lapsenlapsen mummu. Kun syöpä sitten oli syönyt äidin elinkelvottomaksi, ei hän kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa, joulun alla, mitään muuta niin halunnutkaan kuin elää. Vaikka liikkuminen oli etäpesäkkeen runtelemalta kyljeltä vaikeaa, piti hänen välttämättä saada kokeilla lehdestä löytämänsä mantelien ja kuivien hedelmien mehevöittämä piparkakkuresepti. Tee sinä niitä vanhoja joita on aina tehty, äiti sanoi minulle. Anna minä teen tätä ihan uutta.