En tiedä järvessä parempaa kuin selkä. Lahdet ovat kauniita ja suvannot ja pohjukat ja saarien lomat, mutta eniten minua on aina kiihdyttänyt katsella selän yli tai ylittää se ja nähdä, miten sen takana aukeaa uusi. Millaiseksi kyyristelijäksi on järven mieltänyt se, joka antoi sen kaukaisesta rannasta toiseen kurottavalle pinnalle selän nimen? Miksei hänelle tullut mieleen syli?
Jos minun olisi äkkipäätä valittava Mikon ruumiista yksi kohta, sanoisin selkä. Mikon selästä on tullut iltojeni alttarintapainen, se, jota kohti käännyn, jota vasten painaudun ja jonka yli ojennan käden. Yhtä tärkeä se on Mikolle. Kun hän aamuyöstä herää pyöriskelemään, nukahtaa hän jo kohta takaisin, jos vain havahdun hetkeksi alttarini ääreen.
Lapaluiden välissä Mikolla on ollut jo pitkään aiemmasta poikkeava tunne. Ei kipu, sanoo Mikko, mutta jotakin uutta. Kuin selkäranka taittuisi mutkalle. Unissaanko vai miten lie Mikko on raapinut sen kohdan syvälle, vielä punottavalle arvelle. Viime viikon puolella Mikko sanoi sellaisia kummallisia kohtia olevan nyt kaksi, lapaluiden välissä ja keskiselässä. Viikon alussa kipeytyivät lonkat. Kummalliset tuntemukset selässä muuttuivat kivuiksi. Ja täällä, näyttää Mikko tänään, täällä niskan alapuolella tuntuu nyt samalta kuin lapaluiden välissä kuukausia sitten.
Hae sairauslomaa, sanon minä. Tässä on nyt kaikkea liikaa.
Jo kohta, kun olen sanonut sen, ymmärrän, ettei todellisuudesta oteta lomaa. Mitä keskiviikon luustokartta tai sädehoidon jälkeinen PSA lupailevatkin, tauti on parantumaton ja väijyy koko ajan. Työtä voi tehdä, kävellä ja rakastaa ja kaivaa pihaa, mutta koko ajan se jokin, jota lääkkein ja sätein jarrutellaan, muistaa luontonsa.
Vaikka selässä olisi mikä jalkaleikkauksen tai vähemmälle jääneen liikunnan harmiton ja ohimenevä tauti tahansa, juuri nyt Mikon selkä on minulle kello. Paljonko se on? Ehtiikö vielä?
Olisipa aikaa, minä ajattelen ihan vain arkisesti, ja mielessäni luettelen, mihin kaikkeen. Mikä onni, että Erkillä oli niinkin paljon. Lauri kertoo Mikolle puhelimessa, miten Erkki on Annikan, ensimmäisen lapsenlapsensa, ensi kertaa tavatessaan silittänyt sormenpäällä hänen poskeaan ja sanonut: "Puhutaan enemmän sitten kun olet vähän isompi."
Vastasyntyneen kohdalla se sopii ja herättää vain onnellisia odotuksia. Mutta entä Mikko ja minä, miksi siirtäisimme mitään tuonnemmaksi?
perjantai 22. helmikuuta 2008
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Köyden säikeet
Hautajaisvirsiä miettiessämme puhumme taas kerran Bonhoefferista, siitä keskitysleirillä kuolleesta, jonka hyvyyden voima -virsi on veisattu melkein kauhtuneeksi saakka sen jälkeen kun se 20 vuotta sitten virsikirjaan tuli. Jo aikaa Mikko on sanonut minua kyseenalaistajaa bonhoefferiläiseksi. Nyt hän ihmettelee, miten vähän Bonhoefferiä on Suomessa tutkittu. Sen täytyy johtua siitä, että hän on niin radikaali, Mikko arvelee. Jo 60 vuotta sitten hän sanoi sen, mitä uskovaiset pitävät nykyajan uskonnottomien jumalattomuutena.
Tuntematta Bonhoefferiä virttään ja muutamaa julkaistua kirjettään enempää arvelen häntä myös liian todellisuuteen sidotuksi. Mahtaako hänessä olla loogisen rakennelman tekijää oppijärjestelmien tutkijoiden tarpeiksi? En lakkaa hämmästelemästä ihmisen halua tehdä järkeenkäypiä, tarkkaan lokeroituja systeemejä niinkin epäloogisesta kuin näkymättömästä todellisuudesta. Samaan aikaan kun puhutaan tavoittamattomasta mysteeristä, piirretään siitä kuvia ja annetaan sille nimiä. Vaikka kaikki tietävät, että puheet Jumalasta ovat pelkkiä likiarvoja, isiltä opittu ja itse koettu on keitettävä sanoiksi ja määritelmiksi, jotta voisimme olla me ja uskoa niin kuin meillä uskotaan.
Minua kiehtoo ajatus ajan tiedosta, siitä joka liikkuu jähmettyneiden tottumusten lomassa ja pyöristää äkkivääryyttä sen kantajan huomaamatta. Ei väliä, jos äkkiväärä itse jättää pehmenemisen sikseen. Hänen jälkeensä tulevat ajattelevat jo toisin. Ajatukset, joita ajattelen, on ajateltu jo moneen kertaan ennen minua, mutta usein niille ei aikanaan ole ollut riittävästi tilaa. Aika kuitenkin kantaa muistumia siitä, mitä on tapahtunut, ajateltu ja mitä kohti tunnettu tarvetta mennä. Sen siemen, mikä nyt itää, on kylvetty ehkä jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten. Vaikka en olisi lukenut sanaakaan Bonhoefferin teologiaa, saatan ajatella niin kuin hän, koska se kaikki on ollut tulollaan ja jollakin bonhoefferillä on ollut tuntosarvi tunnistaa se ennen muita.
Minusta on ollut onnellista näinä pysähtyneen surun ja suorastaan tukehduttavan toimeliaisuuden päivinä puhua Erkki-paapasta niin, että lopputulemaksi on aina jäänyt monihaarainen köydenpää: Erkki oli sitä mutta myös tätä, ja näinkin Erkki saattoi ajatella. Erkissä on ollut sellaista ajatuksen ilmavuutta, jota jäykät moittivat tuuliviiriydeksi mutta vaatimuksitta kohdatuiksi tulleet muistavat kiitoksella. Miten laiha ja kireä on yksisilmäisen periaatteellisuus ja miten tuuhea erkkimäinen myötäelämisen ja moninaisten mahdollisuuksien suma.
Kun Mikko vihittiin papiksi, toi Erkki lahjanaan Kirkollisten toimitusten kirjan. Sen ensilehdelle hän oli muistolauseeksi kirjoittanut: "Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi."
Tuntematta Bonhoefferiä virttään ja muutamaa julkaistua kirjettään enempää arvelen häntä myös liian todellisuuteen sidotuksi. Mahtaako hänessä olla loogisen rakennelman tekijää oppijärjestelmien tutkijoiden tarpeiksi? En lakkaa hämmästelemästä ihmisen halua tehdä järkeenkäypiä, tarkkaan lokeroituja systeemejä niinkin epäloogisesta kuin näkymättömästä todellisuudesta. Samaan aikaan kun puhutaan tavoittamattomasta mysteeristä, piirretään siitä kuvia ja annetaan sille nimiä. Vaikka kaikki tietävät, että puheet Jumalasta ovat pelkkiä likiarvoja, isiltä opittu ja itse koettu on keitettävä sanoiksi ja määritelmiksi, jotta voisimme olla me ja uskoa niin kuin meillä uskotaan.
Minua kiehtoo ajatus ajan tiedosta, siitä joka liikkuu jähmettyneiden tottumusten lomassa ja pyöristää äkkivääryyttä sen kantajan huomaamatta. Ei väliä, jos äkkiväärä itse jättää pehmenemisen sikseen. Hänen jälkeensä tulevat ajattelevat jo toisin. Ajatukset, joita ajattelen, on ajateltu jo moneen kertaan ennen minua, mutta usein niille ei aikanaan ole ollut riittävästi tilaa. Aika kuitenkin kantaa muistumia siitä, mitä on tapahtunut, ajateltu ja mitä kohti tunnettu tarvetta mennä. Sen siemen, mikä nyt itää, on kylvetty ehkä jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten. Vaikka en olisi lukenut sanaakaan Bonhoefferin teologiaa, saatan ajatella niin kuin hän, koska se kaikki on ollut tulollaan ja jollakin bonhoefferillä on ollut tuntosarvi tunnistaa se ennen muita.
Minusta on ollut onnellista näinä pysähtyneen surun ja suorastaan tukehduttavan toimeliaisuuden päivinä puhua Erkki-paapasta niin, että lopputulemaksi on aina jäänyt monihaarainen köydenpää: Erkki oli sitä mutta myös tätä, ja näinkin Erkki saattoi ajatella. Erkissä on ollut sellaista ajatuksen ilmavuutta, jota jäykät moittivat tuuliviiriydeksi mutta vaatimuksitta kohdatuiksi tulleet muistavat kiitoksella. Miten laiha ja kireä on yksisilmäisen periaatteellisuus ja miten tuuhea erkkimäinen myötäelämisen ja moninaisten mahdollisuuksien suma.
Kun Mikko vihittiin papiksi, toi Erkki lahjanaan Kirkollisten toimitusten kirjan. Sen ensilehdelle hän oli muistolauseeksi kirjoittanut: "Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi."
torstai 14. helmikuuta 2008
Ottamatta jäänyt kuva
Monta asiaa muistan vain valokuvan perusteella. Albumissani Uljaan Antti nostaa minua kaksivuotiasta korkealle ilmaan. Luulen voivani palauttaa ihan tarkkaan mieleeni paikan, jossa se tapahtui, ja miten ihmeelliseltä Antin sylissä tuntui. Vuosikausia pidin Anttia varaisänäni vain sen yhden kuvan takia, siinä kun oli lämmintä hyväntuulisuutta, jota omassa isässäni niihin aikoihin tunnistin harvoin.
Vielä enemmän kuin kuvia, jotka ovat synnyttäneet keksittyjä muistoja, on kuvia, jotka ovat jääneet ottamatta tai piirtäneet vain valjun puolikkaan siitä, mitä silmä tai sydän oikeasti näki. Äkkijyrkät pudotukset kesyyntyvät, värit virttyvät ja panoraamat pelkistyvät, ja olenko itse milloinkaan halunnut uskoa, että näytän siltä kuin kuva väittää.
Kun Tuija keskiviikkona aamuyöstä soittaa ja arvaan jo ennen vastaamista hänen asiansa, ajattelen ensimmäiseksi Erkkiä kirjavassa lakissaan, kirjava huivi ruusunsyömässä kaulassaan, punaisessa villapaidassa olohuoneen sohvan reunalla iloisesti hymyilemässä. No nyt pitäisi olla se kamera, muistan ajatelleeni, mutta en hakenut sitä alakerrasta.
Onneksi en hakenut. Juuri sellainen sohvanreunalla istuva Erkki piirtyy nyt ottamattomana kuvana jokaista yllätystään myöten muistiini. Ei ole tarpeen harmitella tuolinselkää, joka työntyi kuva-alaa peittämään, ei puoliksi umpeen painuneita silmäluomia tai horjahduksen tuomaa epätarkkaa rajaa. Kohtaamisen valo vain loistelee sohvanreunalla istuvan Erkin silmistä, ja noin hän taudista väsyneenäkin istuu muistini kuvassa uteliaassa etukenossa, aina valmiina siihen, mitä milloinkin pitää tai mikä jonkun muun mielestä on tarpeen.
Vielä enemmän kuin kuvia, jotka ovat synnyttäneet keksittyjä muistoja, on kuvia, jotka ovat jääneet ottamatta tai piirtäneet vain valjun puolikkaan siitä, mitä silmä tai sydän oikeasti näki. Äkkijyrkät pudotukset kesyyntyvät, värit virttyvät ja panoraamat pelkistyvät, ja olenko itse milloinkaan halunnut uskoa, että näytän siltä kuin kuva väittää.
Kun Tuija keskiviikkona aamuyöstä soittaa ja arvaan jo ennen vastaamista hänen asiansa, ajattelen ensimmäiseksi Erkkiä kirjavassa lakissaan, kirjava huivi ruusunsyömässä kaulassaan, punaisessa villapaidassa olohuoneen sohvan reunalla iloisesti hymyilemässä. No nyt pitäisi olla se kamera, muistan ajatelleeni, mutta en hakenut sitä alakerrasta.
Onneksi en hakenut. Juuri sellainen sohvanreunalla istuva Erkki piirtyy nyt ottamattomana kuvana jokaista yllätystään myöten muistiini. Ei ole tarpeen harmitella tuolinselkää, joka työntyi kuva-alaa peittämään, ei puoliksi umpeen painuneita silmäluomia tai horjahduksen tuomaa epätarkkaa rajaa. Kohtaamisen valo vain loistelee sohvanreunalla istuvan Erkin silmistä, ja noin hän taudista väsyneenäkin istuu muistini kuvassa uteliaassa etukenossa, aina valmiina siihen, mitä milloinkin pitää tai mikä jonkun muun mielestä on tarpeen.
maanantai 11. helmikuuta 2008
Tapaaminen
Kun ajan Anna-Maijan papereita Kaupunkilähetykseen Sörnäisiin, sanon muutaman sanan äidille, kun taas kerran menen hänen hautansa ohi, Malmin hautausmaan kiviaidan reunaa. Olen varma, että häntä huolestuttavat leudon talven mullasta nostattamat sipulikukkien kärjet. Etteivät ne nyt palellu, kun pakkanen tulee?
Sanon hänelle monta kertaa ihan hokemalla: Olisitko ikinä voinut arvata? En oikein edes tiedä, elämäni kulkuko hänen olisi pitänyt arvata vai mikä, mutta minusta tuntuu hyvältä puhella hänen kanssaan hetki. Vaikka hän ei kysele kuulumisia, kerron Lotasta, joka haluaisi jo synnyttää eikä aiokaan maaliskuun lopun publiikkiin, Joonasta, joka laittaa taitavasti Nooan arkki -palapeliin punaisen kyyhkysen, Johanneksesta joka sai Koivusten säätiöltä stipendin saunaa varten, Tuomaksesta, jonka Windmill-vene odottelee tuulia vielä Haminassa keskeneräisenä, Reetasta joka on Tampereella teatteriopistossa oppinut Elsa Saisiolta, miten halvassa mekossa voi mennä linnan juhliin, ja Elsasta joka kantaa ranteessaan muistoja maailman kaupungeista ja kaukaisilta rannoilta, niiltäkin, joita ei kukaan ole vielä kulkenut.
Äiti ei juuri puhele ja huomaan, ettei hänellä ehkä ole niin kerrottavaakaan. Minulle tulee mieleen hänen viimeinen päivänsä, johon hän ei enää herännyt, kunhan hengitti niin ääneen että kuulisimme tarkkaan, milloin se loppuu. Sen muistaminen panee minut kysymään, mitä on edessä. Ymmärrätkö, äiti, mitä kaikkea voi olla edessä ja millaista on odottaa sitä, kun ei tiedä?
Yritän kertoa kaiken lyhyesti. Jostain syystä se on ollut äidin kanssa aina sillä tavalla. Silloinkin kun äiti on tiennyt, miten kovilla olen, olen sanonut vain, että kyllä tämä tästä. Äiti oli meillä se, joka tarvitsi hoivaa. Muiden piti olla vahvempia.
Mutta toisaalta, nyt äiti on niin hiljakseen, että saatan puhella kiirehtimättä. Voitko kuvitella, sanon hänelle, voitko kuvitella, että sain sittenkin vielä tuntea onnea. Kyselen, muistaako hän Mikon, ja hän tuntuu muistavan. Mikkohan oli laittamassa niitä perennoja ja sipuleita ruostetta valuvan ristin multaan, eikö niin.
Minulle tulee siinä mieleen, miltä tuntuu Mikon käsivarsi ja miltä Mikon käden kosketus, millainen on hänen katseensa hämärän läpi ja millaisia oppitunnit, joilla olemme riisuneet itsestämme katteettomia odotuksia hyväksyäksemme sen, millaista on olla nainen ja millaista mies juuri tällaisessa kohdassa elämää.
Äidistä muistan isän kuoleman jälkeen nimenomaan kosketuksen ikävän. Jonakin keväisenä päivänä hän oli nostanut isänkin tohvelit patiolle tuulettumaan ja kirjoitti muistikirjaansa, miten oli sydän järkkyneenä painanut ne rintaansa vasten. Ja miten ääni täristen äiti puhui ikänsä yksin eläneestä Sylvi-maisterista, joka viimeisinä viikkoinaan oli tarrannut kävijän käteen ja kuljettanut sitä nälkäistä poskeaan pitkin.
Kun pääsen Pihlajamäen kohdalle, sanon äidille Tuulikilta terveisiä. Kerron, että tuosta ostarilta Tuulikki 70-luvulla kantoi niitä ryynimakkaroita, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ajatella, sanon äidille, anopeistani ensimmäinen elää yhä vain ja nauraa niin kuin ennen ja kertoo yhä vain niitä samoja juttuja, muistatko. Talouskoulun emännän keittiössä hän vieläkin puunaa vuosien patinat museopannuista ja panee laudan puseronselkämykseen, että saisi hyvän ryhdin.
Ja usko tai älä, sanon äidille myös, Tuulikilla on Anteron kuva joka huoneessa, jotta hän voisi aina tarpeen tullen sanoa Anterolle sanan tai kaksi. Sellaista se ikävä teettää.
Sanon hänelle monta kertaa ihan hokemalla: Olisitko ikinä voinut arvata? En oikein edes tiedä, elämäni kulkuko hänen olisi pitänyt arvata vai mikä, mutta minusta tuntuu hyvältä puhella hänen kanssaan hetki. Vaikka hän ei kysele kuulumisia, kerron Lotasta, joka haluaisi jo synnyttää eikä aiokaan maaliskuun lopun publiikkiin, Joonasta, joka laittaa taitavasti Nooan arkki -palapeliin punaisen kyyhkysen, Johanneksesta joka sai Koivusten säätiöltä stipendin saunaa varten, Tuomaksesta, jonka Windmill-vene odottelee tuulia vielä Haminassa keskeneräisenä, Reetasta joka on Tampereella teatteriopistossa oppinut Elsa Saisiolta, miten halvassa mekossa voi mennä linnan juhliin, ja Elsasta joka kantaa ranteessaan muistoja maailman kaupungeista ja kaukaisilta rannoilta, niiltäkin, joita ei kukaan ole vielä kulkenut.
Äiti ei juuri puhele ja huomaan, ettei hänellä ehkä ole niin kerrottavaakaan. Minulle tulee mieleen hänen viimeinen päivänsä, johon hän ei enää herännyt, kunhan hengitti niin ääneen että kuulisimme tarkkaan, milloin se loppuu. Sen muistaminen panee minut kysymään, mitä on edessä. Ymmärrätkö, äiti, mitä kaikkea voi olla edessä ja millaista on odottaa sitä, kun ei tiedä?
Yritän kertoa kaiken lyhyesti. Jostain syystä se on ollut äidin kanssa aina sillä tavalla. Silloinkin kun äiti on tiennyt, miten kovilla olen, olen sanonut vain, että kyllä tämä tästä. Äiti oli meillä se, joka tarvitsi hoivaa. Muiden piti olla vahvempia.
Mutta toisaalta, nyt äiti on niin hiljakseen, että saatan puhella kiirehtimättä. Voitko kuvitella, sanon hänelle, voitko kuvitella, että sain sittenkin vielä tuntea onnea. Kyselen, muistaako hän Mikon, ja hän tuntuu muistavan. Mikkohan oli laittamassa niitä perennoja ja sipuleita ruostetta valuvan ristin multaan, eikö niin.
Minulle tulee siinä mieleen, miltä tuntuu Mikon käsivarsi ja miltä Mikon käden kosketus, millainen on hänen katseensa hämärän läpi ja millaisia oppitunnit, joilla olemme riisuneet itsestämme katteettomia odotuksia hyväksyäksemme sen, millaista on olla nainen ja millaista mies juuri tällaisessa kohdassa elämää.
Äidistä muistan isän kuoleman jälkeen nimenomaan kosketuksen ikävän. Jonakin keväisenä päivänä hän oli nostanut isänkin tohvelit patiolle tuulettumaan ja kirjoitti muistikirjaansa, miten oli sydän järkkyneenä painanut ne rintaansa vasten. Ja miten ääni täristen äiti puhui ikänsä yksin eläneestä Sylvi-maisterista, joka viimeisinä viikkoinaan oli tarrannut kävijän käteen ja kuljettanut sitä nälkäistä poskeaan pitkin.
Kun pääsen Pihlajamäen kohdalle, sanon äidille Tuulikilta terveisiä. Kerron, että tuosta ostarilta Tuulikki 70-luvulla kantoi niitä ryynimakkaroita, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ajatella, sanon äidille, anopeistani ensimmäinen elää yhä vain ja nauraa niin kuin ennen ja kertoo yhä vain niitä samoja juttuja, muistatko. Talouskoulun emännän keittiössä hän vieläkin puunaa vuosien patinat museopannuista ja panee laudan puseronselkämykseen, että saisi hyvän ryhdin.
Ja usko tai älä, sanon äidille myös, Tuulikilla on Anteron kuva joka huoneessa, jotta hän voisi aina tarpeen tullen sanoa Anterolle sanan tai kaksi. Sellaista se ikävä teettää.
sunnuntai 10. helmikuuta 2008
Nainen kylvyssä
Reetan eskarissa savesta tekemä Kaisa maata retkottaa tyynenä kylpyammeessa ja polttaa tahmeaa tuohusta kainalossaan. Vaikka hänessä, törötukassa, ei ole Batseban suloista tietoakaan, on hän oikaissut huolettomana jalkansa ammeen pohjalle ja nojailee sen seinämään. Samaan aikaan keuhkokuumeinen Erkki hengittelee huonosti tamperelaisessa sairaalahuoneessa, metastaasi-Mikko viimeistelee loputtomasti työtä niellyttä artikkeliaan ja pohjimmiltaan niin yksinäinen Anna-Maija valvoo ehkä taas yön Morbackan Solveigin majassa.
Kun ei enää muuta voi, on oikaistava pitkäkseen ja hengitettävä syvään. Miten onnellisena olen lapsesta saakka lukenut vaikkapa vain kirjojen selkiä. Nyt osuu silmään Lunta, sanoi perhonen, mutta ovat siinä melkein vieressä myös Enteitä ja uhmaa ja Hiljaista vimmaa.
Kun ei enää muuta voi, on oikaistava pitkäkseen ja hengitettävä syvään. Miten onnellisena olen lapsesta saakka lukenut vaikkapa vain kirjojen selkiä. Nyt osuu silmään Lunta, sanoi perhonen, mutta ovat siinä melkein vieressä myös Enteitä ja uhmaa ja Hiljaista vimmaa.
maanantai 4. helmikuuta 2008
Passo di vita
Aamulla ikkunan takana on Carl Larssonin piha, lumi oksilla ja katoilla, ihmeellinen valo. Pienen hetken kuvittelen, että siitä olisi eliksiiriksi. Iltapäivällä oksilta jo putoaa vesi. Siihen mennessä olen ehtinyt avata koneen, pakoilla töitä Pohjois-Italian soliin ja Dolomiittien rinteille, lukea Daavidista, joka näkee naisen kylvyssä, ja kuulostella Mikkoa, joka voi huonosti.
Oma ruumiini on niin hiljaa, että se vasta pelottaa. Kipeät nivelet pitävät kyllä ainaista napinaansa, mutta öisin etsin Mikon selästä vain varovaista, kaikilta kuohuilta suojautuvaa lämpöä. Kuin pakoilisin epäonnistumisen riskiä? Suojautuisin jonkin varalta, vaikka ei ole syytä?
Vaikka tiedän, minulle pitäisi uudelleen ja uudelleen sanoa: Ei ihme. Ei ihme, että työt turhauttavat. Ei ihme, etten saa aikaiseksi. Ei ihme, että makaan peiton alla ja odotan silkkaa lohdutusta.
Välillä mietin, kumpi on enemmän elämää, se, mikä nousee toiveikkaana uuteen päivään, vai se, mikä peittelee lohduttomuuttaan, epäselviä, toisiinsa sykertyneitä epätoivojaan. Kumpikin niistä kulkee uraksi painunutta rataansa Mikosta minuun, minusta Mikkoon. En usko alkuunkaan, että hyväuskoisuus tekisi asiasta paremman kuin se on. Tosiasioilla on yksinkertaisesti tapana olla, ja toivo ja epätoivo, ne tunnetusti vaihtelevat. Milloin toinen nostaa pintaan, milloin toinen vetää syvyyksiinsä.
Tällä viikolla etenee Anna-Maijan hoitokotipaikka-asia helsinkiläisessä virkamieskoneistossa. Maaliskuun alusta Morbackan yhteisö kapenee kahden työkuntoisen kokoiseksi, ja Anna-Maijan asumisen jatkaminen nykyisin hoitojärjestelyin käy mahdottomaksi. Minua siinä surettavat vain unelmat, niiden puolinaisuus ja se, miten harva niihin uskoo. Kummallisinta ja kunnioitettavinta Anna-Maijassa on ollut se, että hän on uskonut.
Muutamassa viikossa olen suorittanut perusoppimäärän suomalaisessa vanhenemisessa: Lakkaa elämästä, kun et enää selviä omin voimin.
"Anna-Maija on tänään ollut totinen", sanoo Marketta, kun puhumme Anna-Maijan muutosta puhelimessa. Tunnen syyllisyyttä, vaikka olen tehnyt vain sen, mihin Morbackasta pyydettiin apua.
Oma ruumiini on niin hiljaa, että se vasta pelottaa. Kipeät nivelet pitävät kyllä ainaista napinaansa, mutta öisin etsin Mikon selästä vain varovaista, kaikilta kuohuilta suojautuvaa lämpöä. Kuin pakoilisin epäonnistumisen riskiä? Suojautuisin jonkin varalta, vaikka ei ole syytä?
Vaikka tiedän, minulle pitäisi uudelleen ja uudelleen sanoa: Ei ihme. Ei ihme, että työt turhauttavat. Ei ihme, etten saa aikaiseksi. Ei ihme, että makaan peiton alla ja odotan silkkaa lohdutusta.
Välillä mietin, kumpi on enemmän elämää, se, mikä nousee toiveikkaana uuteen päivään, vai se, mikä peittelee lohduttomuuttaan, epäselviä, toisiinsa sykertyneitä epätoivojaan. Kumpikin niistä kulkee uraksi painunutta rataansa Mikosta minuun, minusta Mikkoon. En usko alkuunkaan, että hyväuskoisuus tekisi asiasta paremman kuin se on. Tosiasioilla on yksinkertaisesti tapana olla, ja toivo ja epätoivo, ne tunnetusti vaihtelevat. Milloin toinen nostaa pintaan, milloin toinen vetää syvyyksiinsä.
Tällä viikolla etenee Anna-Maijan hoitokotipaikka-asia helsinkiläisessä virkamieskoneistossa. Maaliskuun alusta Morbackan yhteisö kapenee kahden työkuntoisen kokoiseksi, ja Anna-Maijan asumisen jatkaminen nykyisin hoitojärjestelyin käy mahdottomaksi. Minua siinä surettavat vain unelmat, niiden puolinaisuus ja se, miten harva niihin uskoo. Kummallisinta ja kunnioitettavinta Anna-Maijassa on ollut se, että hän on uskonut.
Muutamassa viikossa olen suorittanut perusoppimäärän suomalaisessa vanhenemisessa: Lakkaa elämästä, kun et enää selviä omin voimin.
"Anna-Maija on tänään ollut totinen", sanoo Marketta, kun puhumme Anna-Maijan muutosta puhelimessa. Tunnen syyllisyyttä, vaikka olen tehnyt vain sen, mihin Morbackasta pyydettiin apua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
