Passo di vita

Aamulla ikkunan takana on Carl Larssonin piha, lumi oksilla ja katoilla, ihmeellinen valo. Pienen hetken kuvittelen, että siitä olisi eliksiiriksi. Iltapäivällä oksilta jo putoaa vesi. Siihen mennessä olen ehtinyt avata koneen, pakoilla töitä Pohjois-Italian soliin ja Dolomiittien rinteille, lukea Daavidista, joka näkee naisen kylvyssä, ja kuulostella Mikkoa, joka voi huonosti.

Oma ruumiini on niin hiljaa, että se vasta pelottaa. Kipeät nivelet pitävät kyllä ainaista napinaansa, mutta öisin etsin Mikon selästä vain varovaista, kaikilta kuohuilta suojautuvaa lämpöä. Kuin pakoilisin epäonnistumisen riskiä? Suojautuisin jonkin varalta, vaikka ei ole syytä?

Vaikka tiedän, minulle pitäisi uudelleen ja uudelleen sanoa: Ei ihme. Ei ihme, että työt turhauttavat. Ei ihme, etten saa aikaiseksi. Ei ihme, että makaan peiton alla ja odotan silkkaa lohdutusta.

Välillä mietin, kumpi on enemmän elämää, se, mikä nousee toiveikkaana uuteen päivään, vai se, mikä peittelee lohduttomuuttaan, epäselviä, toisiinsa sykertyneitä epätoivojaan. Kumpikin niistä kulkee uraksi painunutta rataansa Mikosta minuun, minusta Mikkoon. En usko alkuunkaan, että hyväuskoisuus tekisi asiasta paremman kuin se on. Tosiasioilla on yksinkertaisesti tapana olla, ja toivo ja epätoivo, ne tunnetusti vaihtelevat. Milloin toinen nostaa pintaan, milloin toinen vetää syvyyksiinsä.

Tällä viikolla etenee Anna-Maijan hoitokotipaikka-asia helsinkiläisessä virkamieskoneistossa. Maaliskuun alusta Morbackan yhteisö kapenee kahden työkuntoisen kokoiseksi, ja Anna-Maijan asumisen jatkaminen nykyisin hoitojärjestelyin käy mahdottomaksi. Minua siinä surettavat vain unelmat, niiden puolinaisuus ja se, miten harva niihin uskoo. Kummallisinta ja kunnioitettavinta Anna-Maijassa on ollut se, että hän on uskonut.

Muutamassa viikossa olen suorittanut perusoppimäärän suomalaisessa vanhenemisessa: Lakkaa elämästä, kun et enää selviä omin voimin.

"Anna-Maija on tänään ollut totinen", sanoo Marketta, kun puhumme Anna-Maijan muutosta puhelimessa. Tunnen syyllisyyttä, vaikka olen tehnyt vain sen, mihin Morbackasta pyydettiin apua.