Monta asiaa muistan vain valokuvan perusteella. Albumissani Uljaan Antti nostaa minua kaksivuotiasta korkealle ilmaan. Luulen voivani palauttaa ihan tarkkaan mieleeni paikan, jossa se tapahtui, ja miten ihmeelliseltä Antin sylissä tuntui. Vuosikausia pidin Anttia varaisänäni vain sen yhden kuvan takia, siinä kun oli lämmintä hyväntuulisuutta, jota omassa isässäni niihin aikoihin tunnistin harvoin.
Vielä enemmän kuin kuvia, jotka ovat synnyttäneet keksittyjä muistoja, on kuvia, jotka ovat jääneet ottamatta tai piirtäneet vain valjun puolikkaan siitä, mitä silmä tai sydän oikeasti näki. Äkkijyrkät pudotukset kesyyntyvät, värit virttyvät ja panoraamat pelkistyvät, ja olenko itse milloinkaan halunnut uskoa, että näytän siltä kuin kuva väittää.
Kun Tuija keskiviikkona aamuyöstä soittaa ja arvaan jo ennen vastaamista hänen asiansa, ajattelen ensimmäiseksi Erkkiä kirjavassa lakissaan, kirjava huivi ruusunsyömässä kaulassaan, punaisessa villapaidassa olohuoneen sohvan reunalla iloisesti hymyilemässä. No nyt pitäisi olla se kamera, muistan ajatelleeni, mutta en hakenut sitä alakerrasta.
Onneksi en hakenut. Juuri sellainen sohvanreunalla istuva Erkki piirtyy nyt ottamattomana kuvana jokaista yllätystään myöten muistiini. Ei ole tarpeen harmitella tuolinselkää, joka työntyi kuva-alaa peittämään, ei puoliksi umpeen painuneita silmäluomia tai horjahduksen tuomaa epätarkkaa rajaa. Kohtaamisen valo vain loistelee sohvanreunalla istuvan Erkin silmistä, ja noin hän taudista väsyneenäkin istuu muistini kuvassa uteliaassa etukenossa, aina valmiina siihen, mitä milloinkin pitää tai mikä jonkun muun mielestä on tarpeen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti