Tapaaminen

Kun ajan Anna-Maijan papereita Kaupunkilähetykseen Sörnäisiin, sanon muutaman sanan äidille, kun taas kerran menen hänen hautansa ohi, Malmin hautausmaan kiviaidan reunaa. Olen varma, että häntä huolestuttavat leudon talven mullasta nostattamat sipulikukkien kärjet. Etteivät ne nyt palellu, kun pakkanen tulee?

Sanon hänelle monta kertaa ihan hokemalla: Olisitko ikinä voinut arvata? En oikein edes tiedä, elämäni kulkuko hänen olisi pitänyt arvata vai mikä, mutta minusta tuntuu hyvältä puhella hänen kanssaan hetki. Vaikka hän ei kysele kuulumisia, kerron Lotasta, joka haluaisi jo synnyttää eikä aiokaan maaliskuun lopun publiikkiin, Joonasta, joka laittaa taitavasti Nooan arkki -palapeliin punaisen kyyhkysen, Johanneksesta joka sai Koivusten säätiöltä stipendin saunaa varten, Tuomaksesta, jonka Windmill-vene odottelee tuulia vielä Haminassa keskeneräisenä, Reetasta joka on Tampereella teatteriopistossa oppinut Elsa Saisiolta, miten halvassa mekossa voi mennä linnan juhliin, ja Elsasta joka kantaa ranteessaan muistoja maailman kaupungeista ja kaukaisilta rannoilta, niiltäkin, joita ei kukaan ole vielä kulkenut.

Äiti ei juuri puhele ja huomaan, ettei hänellä ehkä ole niin kerrottavaakaan. Minulle tulee mieleen hänen viimeinen päivänsä, johon hän ei enää herännyt, kunhan hengitti niin ääneen että kuulisimme tarkkaan, milloin se loppuu. Sen muistaminen panee minut kysymään, mitä on edessä. Ymmärrätkö, äiti, mitä kaikkea voi olla edessä ja millaista on odottaa sitä, kun ei tiedä?

Yritän kertoa kaiken lyhyesti. Jostain syystä se on ollut äidin kanssa aina sillä tavalla. Silloinkin kun äiti on tiennyt, miten kovilla olen, olen sanonut vain, että kyllä tämä tästä. Äiti oli meillä se, joka tarvitsi hoivaa. Muiden piti olla vahvempia.

Mutta toisaalta, nyt äiti on niin hiljakseen, että saatan puhella kiirehtimättä. Voitko kuvitella, sanon hänelle, voitko kuvitella, että sain sittenkin vielä tuntea onnea. Kyselen, muistaako hän Mikon, ja hän tuntuu muistavan. Mikkohan oli laittamassa niitä perennoja ja sipuleita ruostetta valuvan ristin multaan, eikö niin.

Minulle tulee siinä mieleen, miltä tuntuu Mikon käsivarsi ja miltä Mikon käden kosketus, millainen on hänen katseensa hämärän läpi ja millaisia oppitunnit, joilla olemme riisuneet itsestämme katteettomia odotuksia hyväksyäksemme sen, millaista on olla nainen ja millaista mies juuri tällaisessa kohdassa elämää.

Äidistä muistan isän kuoleman jälkeen nimenomaan kosketuksen ikävän. Jonakin keväisenä päivänä hän oli nostanut isänkin tohvelit patiolle tuulettumaan ja kirjoitti muistikirjaansa, miten oli sydän järkkyneenä painanut ne rintaansa vasten. Ja miten ääni täristen äiti puhui ikänsä yksin eläneestä Sylvi-maisterista, joka viimeisinä viikkoinaan oli tarrannut kävijän käteen ja kuljettanut sitä nälkäistä poskeaan pitkin.

Kun pääsen Pihlajamäen kohdalle, sanon äidille Tuulikilta terveisiä. Kerron, että tuosta ostarilta Tuulikki 70-luvulla kantoi niitä ryynimakkaroita, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ajatella, sanon äidille, anopeistani ensimmäinen elää yhä vain ja nauraa niin kuin ennen ja kertoo yhä vain niitä samoja juttuja, muistatko. Talouskoulun emännän keittiössä hän vieläkin puunaa vuosien patinat museopannuista ja panee laudan puseronselkämykseen, että saisi hyvän ryhdin.

Ja usko tai älä, sanon äidille myös, Tuulikilla on Anteron kuva joka huoneessa, jotta hän voisi aina tarpeen tullen sanoa Anterolle sanan tai kaksi. Sellaista se ikävä teettää.