Kristillistä lyhytterapiaa

Teen juttua kristillisestä terapiasta. Ajaudun merkillisille nettisivustoille. Ammattilaisuudesta siellä ei ole tunkua sen enempää ulkoisessa asussa kuin sisällössäkään. Luen listaa nk. sielunhoitajista, joista yksikään ei vastaa käsitystäni täysjärkisestä tai luotettavasta auttajasta. Näidenkö pakeille apua tarvitseva ajautuu?

Jokin linkki vie minut Kotimaan nettikeskustelun itseään toistavaan vääntöön, jossa vedotaan Raamattuun ja lyödään härskisti nimimerkin takaa niitä, jotka avoimesti kasvoillaan tulevat julkisuuteen ja puhuvat uskonsa mukaan, mitä homoista, neitseestäsyntymisistä ja muista maailman tärkeimmiksi nostetuista asioista ajattelevat.

Alan yksinkertaisesti voida pahoin. Kirjoitan parjatuimmalle piispaehdokkaalle, etten enää tiedä, mihin tässä kirkossa mennä. Päätä pakottaa kaikki se selittämätön kovuus, jolla elämänpelkääjät kanssakulkijoitaan niin kutsutusti rakastavat. Yhtään sen enempää ei kutsu teologis-hallinnollinen, oman napansa ympärillä pyöriskelevä kirkollisuus työryhmineen ja seminaareineen, kehittämisineen, vuosiaiheineen, projekteineen ja perusteluineen.

Sitten huomaan tuntevani suurta sympatiaa epäammatillisia auttajia kohtaan. Tuomiosta ei heidän sivustoillaan mainita mitään. Vaikka en totisesti usko nopeaan lohdutukseen enkä lopulta ehjäksi tulemiseenkaan, erot ja alkoholismit kokeneiden auttajien hyväntahtoisuudessa on ystävällistä, kaiken nähnyttä rauhaa.

Olen istunut jumalanpalveluksissa ja messuissa, seuroissa ja seurakuntailloissa, iltahartauksissa ja pyhäkouluissa, ollut viittä vaille kastealtaassa 14-vuotiaana, pelannut lentopalloa rippikoululeireillä, rukoillut ääneen rukouspiireissä, lukenut Raamattua koulutunnilla ja solussa niiden jälkeen, epäillyt Jumalaa niin kuin asiaan kuuluu, tuntenut tarvetta antautua aatteelle, kuunnellut raamattuluentoja, ottanut vastaan minulle kohdistetun profetian, jakanut traktaatteja Kolmen sepän patsaalla, tehnyt ristinmerkkejä, hakenut hiljaisuutta retriiteistä, lukenut mystikkojen kiemuraista kieltä, väittänyt vastaan, kiivaillut milloin minkin mielestäni oikean asian puolesta, innostunut vähästä, halunnut uskoa muiden lailla ja kohta taas ihan eri tavalla kuin muut, siunannut ruokalautasellisia, lukenut iltarukouksia, veisannut virsiä pitkin päivää, laulanut Siionin laulut, kanteleet ja virret, muistellut nuoruuden hulluja polvirukouksia, nauranut mustavalkoisuudelle, jättänyt taakseni totuuksia, takertunut siihen, missä vielä on tuntunut sydämenlyönti ja lopulta tullut sille rajalle, jossa ei voi kuin ihmetellä sitä kaikkea, mitä on nähnyt ja kokenut ja minkä jälkien kanssa on tultava toimeen.

Niin kuin kroppaansa uskova urheilija tai tärkeintä löytöään viilaava yhdistysihminen olen antanut kaikkeni ja saanut jumalisuudesta kerta kaikkiaan kyllikseni. Ihanaa olla ihminen ja vetää ihan vain henkeä sisään.

Keltainen

Yhtenä menneen kesän aurinkoisista, lämpimistä illoista, Eskon valokuvanäyttelyn avajaisten jälkeen, ajamme Tapanilan sijaan Katajanokalle. Sen kattojen, ikkunoiden ja erkkereiden muodot ovat tarttuneet minuun niin perusteellisesti, että pelkkä tutuilla kaduilla kulkeminen tihentää hengitystä, vaikka en osaisikaan silmät kiinni sitä kaikkea toistaa.

Ajamme ohi Bellevuen puiston ja Pormestarinrinteen, jonka varressa olevassa talossa kuoli 80-luvun alun tulipalossa Petteri. Siihen loppui Mikon opiskeluikään jatkunut lapsuus. Minä olen saman kadun yhdellä sisäpihalla seissyt talvi-illat kuullakseni pianon äänen yhdestä nimenomaisesta asunnosta, kiharatukkaisen Riston kotoa. Uspenskin takakallioilla olen istunut kesät, talvet, ja pimeiden yli selvinnyt vain niiden painanteisiin istutettuja krookuksia odotellen.

Kruunuvuorenkadun puolivälissä isä ja äiti ovat sodan jälkeen asuneet pienen Maijan kanssa Polúnin tädin alivuokralaisina, ja me jyväskyläläiset Helsingin inhoajat Linnankadulla pitkin 70-lukua. Tapanin luona Vyökadulla olemme käyneet katsomassa televisiota ja lukemassa Aku Ankkaa, ja kapeaa puusiltaa pitkin olemme menneet Kauppatorin kautta Rikhardinkadulle kirjastoon.

Kun Mikko pysäköi Linnankadun varteen siihen loivaan, satamaan viettävään alamäkeen, muistan muutamaa vuotta aikaisemmin seisoneeni samassa kohdassa keväisenä päivänä itsekseni. Olen lähtenyt kirkkohallituksen ovelta väärään suuntaan, tullut Laivastokatua Tapanin kulmalle ja siitä Vyökadun kumpareen yli alas kohti vankilaa ja sen muurin vieressä olevaa entistä kotia. Olen päättänyt jatkaa matkaa ratikalla, joka ei vielä 70-luvulla kulkenut kodin ikkunoiden ali. Ratikkapysäkillä olen ajatellut, millaista on olla äiti ja millaista lapsi ja miten kumpikaan ei koskaan voi mitään sille murheelle, joka jommankumman valtaa. Kai minulle ovat siinä tulleet mieleen Katajanokan lohduttoman tuulisilla kaduilla ja Uspenskin takakalliolla moneen kertaan vatvotut ikävät, joista en lopultakaan päässyt perille, mistä tulivat ja menivätkö koskaan menojaan.

Kun nyt kävelemme Linnankatua, suurin hämmästys on vankilan muuri, johon on repäisty luonnottoman näköiset aukot. Piha, jota haravoivia vankeja oli tapana ihmetellä Nyytäjän ikkunasta talon ylimmästä kerroksesta, on siinä levällään kenen tahansa katutasosta katsoa. Kävelemme hotelliksi muuttuneen rakennuksen käytävillä, ja sisäinen kosteasilmäinen huokailijani ihailee valoa, joka on tulvinut rangaistustaan suorittavien ovenpieleen. Kirkkosalista on tehty kokoustila tai kuntosali, emmekä pääse katsomaan, millaisella korokkeella olen Jumalan rakkaudesta kitarani kanssa laulanut ja millä penkillä istunut ainoana epäilyksenäni, onko tukka naisennälkäisten vankien ihailtavaksi tarpeeksi hyvin.

Kirkon takana olevalla vankilan terassilla juomme lasit valkoviiniä. Pieni kiharapäinen poika kiertää istutusalueen reunalautaa keppi kädessä, omiaan lauleskellen. Aurinko työntyy talojen lomasta, äidit ojentavat lehteä silmäillen ruokalusikallisia, naapuripöydän mies puhuu hillittyä englantia.

En ole ollut täällä koskaan ennen, minulle tulee mieleen. Koskaan en ole asunut tällaisella Katajanokalla. (Vasta myöhemmin huomaan ajatella: Olenko koskaan ennen ollut se, joka nyt olen? Ja toisaalta, mikä ihme minussa olisi eri lailla?)

Minulle tulevat mieleen epäuskottavan hengästyttävät kevätiltaiset retkeni espoolaislähiöstä yliopistolle. Olen viettänyt päivän, kymmeniä, satoja, tuhansia päiviä hiekkalaatikolla mäntykankaalla tai vaahteroiden alla, unkarinsireenien ja happomarjapensaiden vieressä. Kun Jyrki tulee, on minun vuoroni lähteä. Repussa on seminaariesitelmän raakileita tai latinan kielioppi niin kuin kenellä opiskelijalla tahansa, mutta kun kävelen ruuhkaista Hallituskatua pitkin, on henki salpautua pelkästä autuudesta. Yritän katsella muita, tavallista arkea oppiakseni, mutta ilta-auringossa kylpevä tuomiokirkon tapuli saa minut aivan tolaltaan. Milloin luento on Mariankadulla asti, vedän joskus huomaamatta kättä talojen seinää pitkin, ja minua yksinkertaisesti itkettää. Minua itkettää niin, että kun iltahämärissä palaan bussilla kotiin, ihmettelen sydämeni asentoa.

Vankilan pihalta kävelemme Linnankatu seiskan portille. Sitä on jo vuosikaudet pidetty päiväsaikaankin kiinni, mutta jäämme odottamaan. Tietenkin joku tulee ja päästää meidät pihaan. Asvaltin sijaan sen pinnassa on taidolla aseteltu kiveys, muutama kaunis pihapenkki ja kaarijalkaisten tukien varaan aseteltuja vaaleanpunaisia hortensioita siellä täällä. Katselen sitä vielä C-rapun ikkunasta, kun käymme katsomassa meidän oven, ja ihmettelen, onko tässä mitään samaa kuin siinä köyhäin talossa, johon muistan meidän muinoin muuttaneen.

Ovissa on vielä samoja nimiä. Millaista on ollut asua täällä kaikki nämä vuodet?

Kun vielä ajamme Katajanokan kärkeen ja katselen siistittyjä rantoja, ihmettelen, missä nyt lapset menevät kieltokylttien ohi, piikkilankojen lomasta, lahonneita sillantapaisia pitkin. Ja mitä minuun jäi siitä, että aikanaan menin? Hämmästyneinä mittailemme ulkoministeriön käsittämätöntä palatsia. Koko ajan se on siellä ollut, mutta sotilaalliseen käyttöön niin siunattuna, ettei siitä ole pujon ja horsman välissä ruostunutta rataa kulkeva tiennyt mitään.

Kun ajamme Pohjoisrantaa pitkin Lahdentielle, käännyn katsomaan. Mastojen lomasta näkyy Laivastokadun talojen rivi, ei sen kummempaa, mutta katson sen aina.

Seuraavana yönä näen ihanan unen, kuin suoraan Onnelista ja Annelista. Olemme ostaneet asunnon B-rapusta, siitä Vyökadun puolelta, juuri vankilan muurin kohdalta. Kun pienten ongelmien jälkeen saan rapun oven auki, sen takana ei olekaan suoraan ylös kiertyvä portaikko, vaan muutaman askelman korkeudella avautuva monitasoinen, keltaisella ja valkoisella maalattu, valkoisin puuhuonekaluin sisustettu tila kuin etelänmaan aukio, josta nousee tai laskee sisäänkäyntejä asuntoihin. Kodeista avataan ikkunoita tähän yhteiseen olohuoneeseen. Ymmärrän, että asuntomme odottaa jossakin ylhäällä, mutta työhuoneeni on siinä lähellä, ja minua kiihdyttää ihanasti ajatella, että voisin kirjoittaa lähellä valkoiseksi maalattua penkkiä, johon päivä paistaa ja jolle kuka tahansa talon asukkaista voi kiireittensä tai yksinäisyytensä lomassa istahtaa.

Herättyäni ajattelen vain valoa, joka tulvi tilaan ilman ensimmäistäkään ulkoseinässä olevaa ikkunaa.

Tiikeri Tapanilassa

Pitkäselkäinen tiikeri makaa pergolassa tuolien lomassa selin taloon. Se näyttää nukkuvan sikeästi jalat oikosenaan. Reetta, Tuomas ja Johannes leikkivät rannassa. Talon ja pergolan erottaa mutainen, syvältä näyttävä vesi.

Kohta tiikeri heräilee ja yrittää jalkeille. Tuosta pitää ottaa kuva! sanon lapsille ja juoksen sisään. Tiikeri Tapanilassa! Ehdin nähdä, miten tiikeri sukeltaa rohkeasti veteen ja suuntaa talon sivuitse etupihan puolelle.

Kun palaan, lapsia ei näy missään. Säikähdän niin, että veret seisahtuvat. Eivät kai ne hullut ole sukeltaneet perään! Kahmin rantavettä hengästyneenä niin kuin ne, jotka vahingon tapahduttua tuhat kertaa kysyvät, miksi ihmeessä olivat poissa tai valitsivat niin kuin valitsivat. Siinä he onneksi ovat, ihan pinnassa. Vedän heidät mutaisista käsivarsista rantaan.

Tiikeriä ei näy. Vesi on sen kulkureitillä tyyni. Juoksen talon läpi etupihan puolelle. Se näyttää ihan toisenlaiselta kuin oikeasti on, ja tiikeri kävelee kaksin jaloin puista käytävää. Se on paljastanut päänsä. Krapulainen, takkutukkainen tyttö kävelee raitaisessa karvapuvussa kyllästyneen näköisenä. Käsken hänen panna tiikeripäähineen uudelleen päähän, että saisin harvinaisuudesta kuvan, mutta kun tyttö tottelee, hänellä onkin harmittoman nallen pää.

Kun herään, ajattelen vain kolmea asiaa: Tuomaksen masentumaan taipuvaista herkkää mieltä, Johanneksen sitkeyttä mahdottomassa tehtävässä, Reetan kykyä heittäytyä. Heissä on monta muutakin puolta, mutta ajattelen näitä. Jostain syystä juuri ne piirteeni haluavat nähdä tiikerin.

Sitten ajattelen, miten Mikko tv-nauhoituksessa sanoo, että olemme kyllä puhuneet sairaudesta ja kuolemasta ja hautajaisista ja siitä, millaista elämäni kaiken sen jälkeen on, mutta emme juurikaan siitä, millaista on viikkoja tai kuukausia ennen kuolemaa. Totta. Joskus olemme kuulleet joltakin jotakin ja säikähtäneet. Katetrit, nestekertymät ja metastaasikivut ovat kaukana juuri nyt, niin kuin kaukana ovat vielä sytostaattihoitojen kaoottiset kauhut.

Mutta haluan muistuttaa, Mikko, että jo eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä vuosi sitten katselin mielessäni kirkasta mielikuvaa sairaalavuoteesta olohuoneessamme ja auringonkiilasta, joka korkeasta sivuikkunasta yltää peitollesi. (Kirjoitinkin siitä, blogissa Lukisinko ääneen 14.10.2007.) Tietenkin se oli sellainen runotytön sielulle sopivan eteerinen mielikuva, jossa oksennus ei ole sotkenut tyynynkulmaa eikä pissa päässyt alle ja jossa se, mikä juuri kuristaa sinua, ei, meitä otteeseensa, on hetken hiljaa vain siksi, että auringonkiila yltää peitollesi.

Mutta haluan kertoa, että vaikka emme ole siitä usein puhuneet, olen näinä kuukausina usein ajatellut, millaisia ovat viimeiset viikot, sinun tai minun. Onko kipuja? Helpottaako lääke? Miten tauti on runnellut ruumista? Maistuuko enää ruoka? Ilahduttaako viinitilkka? Saammeko laulaneeksi virrenpätkää? Ketkä kaikki tulevat käymään? Mitä vielä tunnemme tarpeelliseksi puhua? Minkä ymmärrämme ilman sanoja? Vieläkö painaudun joka yö selkäsi ihoa vasten?

Niistä päivistä on helppo puhua nyt, kun ne eivät ole tulleet. Ehkä niihin päiviin kuljetaan niin hitaasti, ettemme huomaa rajaa. Toivon, että huomaisimme. Haluaisin, että ne päivät - olinpa sairaana minä tai sinä - olisivat katedraali saarella. Vedet huuhtelisivat sitä molemmin puolin, ja kyljistämme työntyisi petojen päitä kidat ammollaan niin kuin ilta-aurinkoisessa ensimmäisen illan Notre Damessa, muistatko, tai St-Séverinissä. Seinät olisivat korkeat. Emme erottaisi kattoa. Valoa ei olisi paljon, mutta se tulisi ruusuikkunasta.

Vaikea asia

Televisio-ohjelma Mikon taudista nauhoitetaan aamulla. Minua ei niinkään yllätä nauhoituksen jälkeinen helpotus, sehän aina tulee, kun on pitänyt pinnistää keskittyminen äärimmilleen. Minut yllättää avustavan henkilökunnan ja ohjelman tuottajan vilpitön huojennus siitä, että olemme saaneet niin levollisesti puhuneeksi niin vaikeasta asiasta.

Vaikeasta asiasta? huomaan ihmetellä itsekseni pitkin päivää. Onko Mikon tauti vaikea asia? Eikö moni muu asia ole juuri nyt meille paljon vaikeampi? Milloin viimeksi puhuimme taudista yhtä ahdistuneina kuin vaikkapa töistä?

Kimmo kyselee meiltä, miltä tuntui, kun lääkäri kertoi taudin aggressiivisuudesta. Minulle tulee se päivä ikkunasta tulvivaa valoa ja Mikon vääntyneitä kasvonjuonteita myöten mieleen. Muistan myös, miltä näytti vähän myöhemmin postilaatikosta löytämäni pikakirjeen tarroilla päällystetty kirje Meilahdesta tai ensimmäistä kertaa silmiin osunut hormonilääkkeen paketti: "Mikko Malkavaara. 1 tabletti iltaisin. Eturauhassyöpälääke." Mutta muistan myös jo silloin ihmetelleeni, miksi vakava sairaus olisi vaikeampi asia kuin tolaltaan heilauttava rakkaussuhteen kriisi tai oman lapsen yksinäinen epätoivo.

Syöpäsairaasta ei tiedä, Kimmo sanoo, haluaako hän nimenomaan puhua taudistaan vai pitääkö toisen varoa sanomasta ainuttakaan s-alkuista sanaa. Niinpä. Siispä sitä on kysyttävä syöpäsairaalta itseltään. Mutta sitä ennen kysyjän on kerättävä rohkeutensa, koska asia, jota hän aikoo kysyä, on todennäköisesti hänelle itselleen sata kertaa vaikeampi kuin syöpäsairaalle konsanaan.

Ennen ensimmäisen lapsen syntymää en totisesti tiennyt, miltä tuntuu, kun lapsi ei tule vain käymään, vaan jää yöksi ja vielä seuraavaksikin. Mutta viikon vanhaa vauvaa pukiessani en enää muistanut, millaista elämä oli ennen hänen syntymäänsä. Minusta Mikon tauti on samanlainen. Kun se kränää, nostattaa se tunteita. Silloin puristetaan kädestä, painaudutaan sylikkäin ja puhutaan lauseita, jotka alkavat "muistatko kun" ja "voi että jos vielä". Mutta kun mahanpohjassa ei polttele tai seuraavaan PSA:n mittaamiseen on aikaa, seisomme ruokakaupassa miettimässä, mitä syödään, tai ihmettelemme, miten vaihdetaan loisteputki kylppärin pimentoon. (Ja sittenkin, kun mahanpohjassa polttelee tai PSA on liian korkea, mietimme yhtä lailla, mitä syödään, ja vaihdamme lampun, jos tarpeen.)

En tiedä, voiko ajatukseen kuolemasta tottua. Minusta tuntuu, että voi. Se ei tee siitä pienempää eikä tutumpaa, mutta kun se on muuttanut meille, siitä on tullut meidän perheen jäsen. Itse asiassa ihmettelen, miksei se ole sen tiukemmin kenen tahansa mielessä, kun se kuitenkin on tehnyt pesänsä itse kunkin kylkeen.

- Aamusydämellä-ohjelma lähetetään Yle TV1:llä sunnuntaiaamuna 21.9. klo 9.05 ja uusintana seuraavana lauantaina klo 11.55. Netissä sen voi katsoa milloin tahansa heti ensimmäisen esityksen jälkeen.

Giverny 28. elokuuta

Puutteellinen peitetarina

Kun luen Hesarista Tina Lundánin haastattelua, käyn samaa sisäistä vuoropuhelua kuin Viikkoja, kuukausia -kirjaa lukiessani. Siinähän Rekon järkyttävää kuolemaa eivät lähestyneet Tina ja Reko, vaan aivan toisennimiset ihmiset. Lukiessa piti koko ajan muistuttaa itselleen, että tämä on fiktiota. Vaikka Tina ja Reko kertovat tässä Tinan ja Rekon tunteista, tämä kirja on tarina ihan toisista, täysin fiktiivisistä ihmisistä. Minun lukukokemustani se häiritsi pahan kerran, mutta annoin sen anteeksi, kun huomasin, miten kauhistuttava kuolemanpelko sen kirjan päähenkilöillä oli.

Jokainen yksityisyyttään varjeleva itsensä ilmaisija haastaa kaltaiseni avomielisen blogikirjoittajan. Mutta miltä suojaavat peitenimet? Uskooko niin sanottua todellista elämäänsä piilotteleva kirjailija oman fiktionsa harhaan? Kuvitteleeko hän itse kirjoittavansa jostakusta muusta kuin itsestään, kun antaa henkilölleen toisen nimen, laittaa hänet kokemaan kuvitteellisia elämänkäänteitä tai asuttaa häntä vieraassa osoitteessa? Vai kuvitteleeko hän muiden uskovan niin? Luuleeko hän joutuvansa tekemään tiliä jollekulle? Tulevansa lokeroiduksi johonkin ahtaaseen, joka ei näytä sittenkään häneltä itseltään?

Kaikki peitetarinat ontuvat. Eikö juuri niistä lauseista, joilla yritetään peittää selvittämättömiä tunteita, elämänpelkoa ja häpeää, valu vuolaana kuulijaa kohti nimenomaan se puhujan piilottama tunne? Sen tietävät ne, jotka eivät rivienvälien pelossa koskaan tartu kynään. Miten paljon enemmän tässä maailmassa kirjoitettaisiinkaan, jos kukaan ei olisi kenenkään äiti tai isä tai lapsi tai vaimo tai mies tai sisar tai veli tai naapuri.

Kirjailija, joka sanoo aukovansa elämän suurta mysteeriä ja itselleen vierasta maailmaa, yrittää etäännyttää itsestään sen, mikä on häntä itseään. Minusta se on sääli, koska samalla hän tulee sanoneeksi itseään ja lukijaansa kapeammaksi kuin he kumpikaan ovat. Eivät murhamiehistä kirjoittavat tee analyysiä murhamiesten sieluista, vaan omasta tuhovoimastaan ja siitä pahasta, minkä kohteeksi ovat itse joutuneet. Minussa ja sinussa ovat kaikki Raskolnikovista lady Chatterleyn rakastajaan. Vaikka kuvailisin esihistoriallisella ajalla elänyttä puolivilliä lapsipoloa juurta imeskelemässä, tiedän hänen yksinäisen ja turvattoman nälkänsä omasta takaa.

Minua harmittavat puhujat, jotka siteeraavat jotakuta toista. Uskovaisten kesken lainatuin on Raamattu, mutta varsinkin papit kertovat mielellään, minkä kirjan ovat juuri lukeneet ja poimivat sieltä puheensa painikkeeksi ajatuksen, kaksi. Sen jälkeen he usein vesittävät kiteytyksen, jonka taitava kirjoittaja on onnistunut luomaan, mutta antavat ymmärtää, että lainausmerkki on jo kiinni ja nyt puhuvat he itse.

Minulle sitaattien kaihtamisesta on tullut naurettavan määrätietoinen taitolaji. En halua siteerata ketään. Siteeraaminen antaa minusta ymmärtää kuin sen jälkeen puhumassani puhuisin minä itse, omaa ainutkertaista ajatustani. En usko sellaiseen. Kaikki mitä sanon on lainaa. Puhtaimmillaan siteeraan elämää kertomalla siitä juuri niin kuin sen itse näen.

Place des Victoires

Sanon aina: en ole matkustanut paljon. En ole ollut vaihto-oppilaana. En ole käynyt Interraililla. Opinnot tai työ eivät ole vieneet minua ulkomaille. Lapsiperheenä lomailimme vain kotimaassa.

Ensimmäisen passin hankin 40-vuotiaana. Esittelin matkakumppaneilleni itseäni satumaisena harvinaisuutena edestä ja takaa, kun käytin sitä ensimmäisen kerran Vaalimaan tullissa matkallani tsaarin kaupunkiin.

Toisaalta olen tuskin toiselle kymmenelle ehtineenä lähtenyt vanhemmilleni ilmoittamatta isonveljeni kanssa Upsalaan, josta minun ymmärrykseni mukaan tiesimme vain, että se on Ruotsissa ja että sisaremme Maija asuu siellä. Nukuimme rähjäisessä laivassa kansituolien alla makuupussissa. Upsalan opiskelijakorttelin kapakassa Risto tilasi sujuvalla ruotsilla juotavaa: "Yks juise." Olen ylittänyt lossilla Muonionjoen parhaina sunnuntaina kymmeniä kertoja peräjälkeen, miten kauan isältä nyt meni Karesuvannon kirkossa saarnatessa. Kemin kaupungin läpi olen ajanut samaisen saarnamiehen kyydissä taunuksella, jossa ei ollut jarruja. Hytölän kylältä Konnevedelle olen istunut vain yhdellä pakaralla, kun toiseen oli pistänyt hangon piikki. Kempele, Kärsämäki, Sumiainen ja Suolahti ovat jääneet niiltä matkoilta mieleen.

Niiltäkö ajoin vai mistä minuun on pesiytynyt tarve muistaa se, mitä lukee suuntaviitoissa? Ennemmin kuin häkellyttävistä määränpäistä haluaisin puhua kaduista, vesireiteistä tai rautateistä, jotka niihin vievät, tunnelmasta, joka muuttuu kesken korttelin, asemien merkkiäänistä, joita Mikko laulaa vielä viikkojen päästä, saapumisen ja lähtemisen lumosta.

Pariisista haluan kertoa Place des Victoiresista, Voittojen aukiosta, pienestä harmaasta kapeiden katujen risteyskohdasta, joka kohta helteiseksi käyvän sunnuntain aamuna on viileä ja hiljainen ja tarjoaa monta suuntaa, joihin lähteä. Meidän ei pitäisi lähteä sitä kapeaa, kaartuvaa kujaa pitkin, jota tekisi mieli, ja siksi valitsemme juuri sen. Se vie meidät vielä pienemmälle aukiolle, jolla on kirkko, jossa ihmiset rukoilevat. Vieriviereen kiinnitetyissä seinälaatoissa he kiittävät äitiään Mariaa ja pyhää kotikirkkoaan menestymisestään elämän eri aloilla. Suuriin kynttelikköihin he ovat sytyttäneet kynttilöitä Pyhälle Jeesus-lapsen Teresalle ja jopa hänen vanhemmilleen, ammoin kuolleille, suloisen tyttärensä nuorena menettäneille ranskalaisvanhemmille, jotka näin jälkijunassa ja harmillisesti siitä mitään tietämättä ovat saamassa itsekin autuaiden pyhien arvon. Mistään paitsi portailla istuvasta kerjäläisestä ei arvaisi, että kirkossa palavat valot ja ystävällisesti hymyilevät ihmiset kulkevat penkkien, tuolirivien ja sivualttareiden väleissä osallistuakseen kohta messuun, jota nunnankaapuun pukeutunut nainen valmistelee alttarilla.

Yritän sanoa: kaikenlaista tapahtuu koko ajan, vaikka sitä ei näe. Vaikka kokonainen sukupolvi kerrallaan näyttää olevan joko liian vanha kokeakseen asioita kaikin aistein tai liian nuori ymmärtääkseen iättömyyden sanelemia vivahteita, aina on niitä, jotka jo kohta jossakin kertovat, millaisia pyhiä yksinäisiä kokemuksia heille ovat tarjonneet tilanteet, joista heidän ei ole kuviteltu ymmärtäneen mitään.

Kun Montmartren kukkulan turistikadut täyttyvät sorinasta ja Sacré-Coeurin kirkossa kuljetaan turhautuneen järjestysmiehen viitoittamassa jonossa, takakadulla vain korttelin päässä seisomme Mikon kanssa kahdestaan täydessä hiljaisuudessa ja katselemme Pariisin viimeistä viinirinnettä, pientä vihreää aurinkoista kaistaletta rypäleitä nuokkuvine köynnöksineen.

Entisen kotikaupunkini, pahoin parjatun Espoon, 550-vuotisjuhlaan juuri valmiiksi saatuun kirjaan olen kirjoittanut kolmevuotiaasta Elsa Linneasta, josta en tiedä muuta kuin hänen pienen hautakivensä Espoon tuomiokirkon kupeessa. Katselen Elsa Linnean kanssa menneitä vuosisatoja kirkon vieressä poimuilevan joen sillalta. Vesi on liikkeessä, ja ihmettelemme, pakkoko sen puron on olla niin suuri, kunhan se vain jatkaa matkaa. Niin lyhyt kuin oli Elsa Linnean elämä, on lopulta jokaisen aika. Ei joen kulusta voi tietää enempää kuin sen, mikä sillalta juuri nyt näkyy.

Mikä menneestä otettaisiin, Elsa Linnea? Minkä annettaisiin jäädä?

Jätetään se, mikä rajaa ulos, holhoaa tai määrittelee yläpuolelta, minä sanon.

Pidetään se, mikä virtaa, sanoo Elsa Linnea.