Keltainen

Yhtenä menneen kesän aurinkoisista, lämpimistä illoista, Eskon valokuvanäyttelyn avajaisten jälkeen, ajamme Tapanilan sijaan Katajanokalle. Sen kattojen, ikkunoiden ja erkkereiden muodot ovat tarttuneet minuun niin perusteellisesti, että pelkkä tutuilla kaduilla kulkeminen tihentää hengitystä, vaikka en osaisikaan silmät kiinni sitä kaikkea toistaa.

Ajamme ohi Bellevuen puiston ja Pormestarinrinteen, jonka varressa olevassa talossa kuoli 80-luvun alun tulipalossa Petteri. Siihen loppui Mikon opiskeluikään jatkunut lapsuus. Minä olen saman kadun yhdellä sisäpihalla seissyt talvi-illat kuullakseni pianon äänen yhdestä nimenomaisesta asunnosta, kiharatukkaisen Riston kotoa. Uspenskin takakallioilla olen istunut kesät, talvet, ja pimeiden yli selvinnyt vain niiden painanteisiin istutettuja krookuksia odotellen.

Kruunuvuorenkadun puolivälissä isä ja äiti ovat sodan jälkeen asuneet pienen Maijan kanssa Polúnin tädin alivuokralaisina, ja me jyväskyläläiset Helsingin inhoajat Linnankadulla pitkin 70-lukua. Tapanin luona Vyökadulla olemme käyneet katsomassa televisiota ja lukemassa Aku Ankkaa, ja kapeaa puusiltaa pitkin olemme menneet Kauppatorin kautta Rikhardinkadulle kirjastoon.

Kun Mikko pysäköi Linnankadun varteen siihen loivaan, satamaan viettävään alamäkeen, muistan muutamaa vuotta aikaisemmin seisoneeni samassa kohdassa keväisenä päivänä itsekseni. Olen lähtenyt kirkkohallituksen ovelta väärään suuntaan, tullut Laivastokatua Tapanin kulmalle ja siitä Vyökadun kumpareen yli alas kohti vankilaa ja sen muurin vieressä olevaa entistä kotia. Olen päättänyt jatkaa matkaa ratikalla, joka ei vielä 70-luvulla kulkenut kodin ikkunoiden ali. Ratikkapysäkillä olen ajatellut, millaista on olla äiti ja millaista lapsi ja miten kumpikaan ei koskaan voi mitään sille murheelle, joka jommankumman valtaa. Kai minulle ovat siinä tulleet mieleen Katajanokan lohduttoman tuulisilla kaduilla ja Uspenskin takakalliolla moneen kertaan vatvotut ikävät, joista en lopultakaan päässyt perille, mistä tulivat ja menivätkö koskaan menojaan.

Kun nyt kävelemme Linnankatua, suurin hämmästys on vankilan muuri, johon on repäisty luonnottoman näköiset aukot. Piha, jota haravoivia vankeja oli tapana ihmetellä Nyytäjän ikkunasta talon ylimmästä kerroksesta, on siinä levällään kenen tahansa katutasosta katsoa. Kävelemme hotelliksi muuttuneen rakennuksen käytävillä, ja sisäinen kosteasilmäinen huokailijani ihailee valoa, joka on tulvinut rangaistustaan suorittavien ovenpieleen. Kirkkosalista on tehty kokoustila tai kuntosali, emmekä pääse katsomaan, millaisella korokkeella olen Jumalan rakkaudesta kitarani kanssa laulanut ja millä penkillä istunut ainoana epäilyksenäni, onko tukka naisennälkäisten vankien ihailtavaksi tarpeeksi hyvin.

Kirkon takana olevalla vankilan terassilla juomme lasit valkoviiniä. Pieni kiharapäinen poika kiertää istutusalueen reunalautaa keppi kädessä, omiaan lauleskellen. Aurinko työntyy talojen lomasta, äidit ojentavat lehteä silmäillen ruokalusikallisia, naapuripöydän mies puhuu hillittyä englantia.

En ole ollut täällä koskaan ennen, minulle tulee mieleen. Koskaan en ole asunut tällaisella Katajanokalla. (Vasta myöhemmin huomaan ajatella: Olenko koskaan ennen ollut se, joka nyt olen? Ja toisaalta, mikä ihme minussa olisi eri lailla?)

Minulle tulevat mieleen epäuskottavan hengästyttävät kevätiltaiset retkeni espoolaislähiöstä yliopistolle. Olen viettänyt päivän, kymmeniä, satoja, tuhansia päiviä hiekkalaatikolla mäntykankaalla tai vaahteroiden alla, unkarinsireenien ja happomarjapensaiden vieressä. Kun Jyrki tulee, on minun vuoroni lähteä. Repussa on seminaariesitelmän raakileita tai latinan kielioppi niin kuin kenellä opiskelijalla tahansa, mutta kun kävelen ruuhkaista Hallituskatua pitkin, on henki salpautua pelkästä autuudesta. Yritän katsella muita, tavallista arkea oppiakseni, mutta ilta-auringossa kylpevä tuomiokirkon tapuli saa minut aivan tolaltaan. Milloin luento on Mariankadulla asti, vedän joskus huomaamatta kättä talojen seinää pitkin, ja minua yksinkertaisesti itkettää. Minua itkettää niin, että kun iltahämärissä palaan bussilla kotiin, ihmettelen sydämeni asentoa.

Vankilan pihalta kävelemme Linnankatu seiskan portille. Sitä on jo vuosikaudet pidetty päiväsaikaankin kiinni, mutta jäämme odottamaan. Tietenkin joku tulee ja päästää meidät pihaan. Asvaltin sijaan sen pinnassa on taidolla aseteltu kiveys, muutama kaunis pihapenkki ja kaarijalkaisten tukien varaan aseteltuja vaaleanpunaisia hortensioita siellä täällä. Katselen sitä vielä C-rapun ikkunasta, kun käymme katsomassa meidän oven, ja ihmettelen, onko tässä mitään samaa kuin siinä köyhäin talossa, johon muistan meidän muinoin muuttaneen.

Ovissa on vielä samoja nimiä. Millaista on ollut asua täällä kaikki nämä vuodet?

Kun vielä ajamme Katajanokan kärkeen ja katselen siistittyjä rantoja, ihmettelen, missä nyt lapset menevät kieltokylttien ohi, piikkilankojen lomasta, lahonneita sillantapaisia pitkin. Ja mitä minuun jäi siitä, että aikanaan menin? Hämmästyneinä mittailemme ulkoministeriön käsittämätöntä palatsia. Koko ajan se on siellä ollut, mutta sotilaalliseen käyttöön niin siunattuna, ettei siitä ole pujon ja horsman välissä ruostunutta rataa kulkeva tiennyt mitään.

Kun ajamme Pohjoisrantaa pitkin Lahdentielle, käännyn katsomaan. Mastojen lomasta näkyy Laivastokadun talojen rivi, ei sen kummempaa, mutta katson sen aina.

Seuraavana yönä näen ihanan unen, kuin suoraan Onnelista ja Annelista. Olemme ostaneet asunnon B-rapusta, siitä Vyökadun puolelta, juuri vankilan muurin kohdalta. Kun pienten ongelmien jälkeen saan rapun oven auki, sen takana ei olekaan suoraan ylös kiertyvä portaikko, vaan muutaman askelman korkeudella avautuva monitasoinen, keltaisella ja valkoisella maalattu, valkoisin puuhuonekaluin sisustettu tila kuin etelänmaan aukio, josta nousee tai laskee sisäänkäyntejä asuntoihin. Kodeista avataan ikkunoita tähän yhteiseen olohuoneeseen. Ymmärrän, että asuntomme odottaa jossakin ylhäällä, mutta työhuoneeni on siinä lähellä, ja minua kiihdyttää ihanasti ajatella, että voisin kirjoittaa lähellä valkoiseksi maalattua penkkiä, johon päivä paistaa ja jolle kuka tahansa talon asukkaista voi kiireittensä tai yksinäisyytensä lomassa istahtaa.

Herättyäni ajattelen vain valoa, joka tulvi tilaan ilman ensimmäistäkään ulkoseinässä olevaa ikkunaa.