Kristillistä lyhytterapiaa

Teen juttua kristillisestä terapiasta. Ajaudun merkillisille nettisivustoille. Ammattilaisuudesta siellä ei ole tunkua sen enempää ulkoisessa asussa kuin sisällössäkään. Luen listaa nk. sielunhoitajista, joista yksikään ei vastaa käsitystäni täysjärkisestä tai luotettavasta auttajasta. Näidenkö pakeille apua tarvitseva ajautuu?

Jokin linkki vie minut Kotimaan nettikeskustelun itseään toistavaan vääntöön, jossa vedotaan Raamattuun ja lyödään härskisti nimimerkin takaa niitä, jotka avoimesti kasvoillaan tulevat julkisuuteen ja puhuvat uskonsa mukaan, mitä homoista, neitseestäsyntymisistä ja muista maailman tärkeimmiksi nostetuista asioista ajattelevat.

Alan yksinkertaisesti voida pahoin. Kirjoitan parjatuimmalle piispaehdokkaalle, etten enää tiedä, mihin tässä kirkossa mennä. Päätä pakottaa kaikki se selittämätön kovuus, jolla elämänpelkääjät kanssakulkijoitaan niin kutsutusti rakastavat. Yhtään sen enempää ei kutsu teologis-hallinnollinen, oman napansa ympärillä pyöriskelevä kirkollisuus työryhmineen ja seminaareineen, kehittämisineen, vuosiaiheineen, projekteineen ja perusteluineen.

Sitten huomaan tuntevani suurta sympatiaa epäammatillisia auttajia kohtaan. Tuomiosta ei heidän sivustoillaan mainita mitään. Vaikka en totisesti usko nopeaan lohdutukseen enkä lopulta ehjäksi tulemiseenkaan, erot ja alkoholismit kokeneiden auttajien hyväntahtoisuudessa on ystävällistä, kaiken nähnyttä rauhaa.

Olen istunut jumalanpalveluksissa ja messuissa, seuroissa ja seurakuntailloissa, iltahartauksissa ja pyhäkouluissa, ollut viittä vaille kastealtaassa 14-vuotiaana, pelannut lentopalloa rippikoululeireillä, rukoillut ääneen rukouspiireissä, lukenut Raamattua koulutunnilla ja solussa niiden jälkeen, epäillyt Jumalaa niin kuin asiaan kuuluu, tuntenut tarvetta antautua aatteelle, kuunnellut raamattuluentoja, ottanut vastaan minulle kohdistetun profetian, jakanut traktaatteja Kolmen sepän patsaalla, tehnyt ristinmerkkejä, hakenut hiljaisuutta retriiteistä, lukenut mystikkojen kiemuraista kieltä, väittänyt vastaan, kiivaillut milloin minkin mielestäni oikean asian puolesta, innostunut vähästä, halunnut uskoa muiden lailla ja kohta taas ihan eri tavalla kuin muut, siunannut ruokalautasellisia, lukenut iltarukouksia, veisannut virsiä pitkin päivää, laulanut Siionin laulut, kanteleet ja virret, muistellut nuoruuden hulluja polvirukouksia, nauranut mustavalkoisuudelle, jättänyt taakseni totuuksia, takertunut siihen, missä vielä on tuntunut sydämenlyönti ja lopulta tullut sille rajalle, jossa ei voi kuin ihmetellä sitä kaikkea, mitä on nähnyt ja kokenut ja minkä jälkien kanssa on tultava toimeen.

Niin kuin kroppaansa uskova urheilija tai tärkeintä löytöään viilaava yhdistysihminen olen antanut kaikkeni ja saanut jumalisuudesta kerta kaikkiaan kyllikseni. Ihanaa olla ihminen ja vetää ihan vain henkeä sisään.