Tiikeri Tapanilassa

Pitkäselkäinen tiikeri makaa pergolassa tuolien lomassa selin taloon. Se näyttää nukkuvan sikeästi jalat oikosenaan. Reetta, Tuomas ja Johannes leikkivät rannassa. Talon ja pergolan erottaa mutainen, syvältä näyttävä vesi.

Kohta tiikeri heräilee ja yrittää jalkeille. Tuosta pitää ottaa kuva! sanon lapsille ja juoksen sisään. Tiikeri Tapanilassa! Ehdin nähdä, miten tiikeri sukeltaa rohkeasti veteen ja suuntaa talon sivuitse etupihan puolelle.

Kun palaan, lapsia ei näy missään. Säikähdän niin, että veret seisahtuvat. Eivät kai ne hullut ole sukeltaneet perään! Kahmin rantavettä hengästyneenä niin kuin ne, jotka vahingon tapahduttua tuhat kertaa kysyvät, miksi ihmeessä olivat poissa tai valitsivat niin kuin valitsivat. Siinä he onneksi ovat, ihan pinnassa. Vedän heidät mutaisista käsivarsista rantaan.

Tiikeriä ei näy. Vesi on sen kulkureitillä tyyni. Juoksen talon läpi etupihan puolelle. Se näyttää ihan toisenlaiselta kuin oikeasti on, ja tiikeri kävelee kaksin jaloin puista käytävää. Se on paljastanut päänsä. Krapulainen, takkutukkainen tyttö kävelee raitaisessa karvapuvussa kyllästyneen näköisenä. Käsken hänen panna tiikeripäähineen uudelleen päähän, että saisin harvinaisuudesta kuvan, mutta kun tyttö tottelee, hänellä onkin harmittoman nallen pää.

Kun herään, ajattelen vain kolmea asiaa: Tuomaksen masentumaan taipuvaista herkkää mieltä, Johanneksen sitkeyttä mahdottomassa tehtävässä, Reetan kykyä heittäytyä. Heissä on monta muutakin puolta, mutta ajattelen näitä. Jostain syystä juuri ne piirteeni haluavat nähdä tiikerin.

Sitten ajattelen, miten Mikko tv-nauhoituksessa sanoo, että olemme kyllä puhuneet sairaudesta ja kuolemasta ja hautajaisista ja siitä, millaista elämäni kaiken sen jälkeen on, mutta emme juurikaan siitä, millaista on viikkoja tai kuukausia ennen kuolemaa. Totta. Joskus olemme kuulleet joltakin jotakin ja säikähtäneet. Katetrit, nestekertymät ja metastaasikivut ovat kaukana juuri nyt, niin kuin kaukana ovat vielä sytostaattihoitojen kaoottiset kauhut.

Mutta haluan muistuttaa, Mikko, että jo eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä vuosi sitten katselin mielessäni kirkasta mielikuvaa sairaalavuoteesta olohuoneessamme ja auringonkiilasta, joka korkeasta sivuikkunasta yltää peitollesi. (Kirjoitinkin siitä, blogissa Lukisinko ääneen 14.10.2007.) Tietenkin se oli sellainen runotytön sielulle sopivan eteerinen mielikuva, jossa oksennus ei ole sotkenut tyynynkulmaa eikä pissa päässyt alle ja jossa se, mikä juuri kuristaa sinua, ei, meitä otteeseensa, on hetken hiljaa vain siksi, että auringonkiila yltää peitollesi.

Mutta haluan kertoa, että vaikka emme ole siitä usein puhuneet, olen näinä kuukausina usein ajatellut, millaisia ovat viimeiset viikot, sinun tai minun. Onko kipuja? Helpottaako lääke? Miten tauti on runnellut ruumista? Maistuuko enää ruoka? Ilahduttaako viinitilkka? Saammeko laulaneeksi virrenpätkää? Ketkä kaikki tulevat käymään? Mitä vielä tunnemme tarpeelliseksi puhua? Minkä ymmärrämme ilman sanoja? Vieläkö painaudun joka yö selkäsi ihoa vasten?

Niistä päivistä on helppo puhua nyt, kun ne eivät ole tulleet. Ehkä niihin päiviin kuljetaan niin hitaasti, ettemme huomaa rajaa. Toivon, että huomaisimme. Haluaisin, että ne päivät - olinpa sairaana minä tai sinä - olisivat katedraali saarella. Vedet huuhtelisivat sitä molemmin puolin, ja kyljistämme työntyisi petojen päitä kidat ammollaan niin kuin ilta-aurinkoisessa ensimmäisen illan Notre Damessa, muistatko, tai St-Séverinissä. Seinät olisivat korkeat. Emme erottaisi kattoa. Valoa ei olisi paljon, mutta se tulisi ruusuikkunasta.