Puutteellinen peitetarina

Kun luen Hesarista Tina Lundánin haastattelua, käyn samaa sisäistä vuoropuhelua kuin Viikkoja, kuukausia -kirjaa lukiessani. Siinähän Rekon järkyttävää kuolemaa eivät lähestyneet Tina ja Reko, vaan aivan toisennimiset ihmiset. Lukiessa piti koko ajan muistuttaa itselleen, että tämä on fiktiota. Vaikka Tina ja Reko kertovat tässä Tinan ja Rekon tunteista, tämä kirja on tarina ihan toisista, täysin fiktiivisistä ihmisistä. Minun lukukokemustani se häiritsi pahan kerran, mutta annoin sen anteeksi, kun huomasin, miten kauhistuttava kuolemanpelko sen kirjan päähenkilöillä oli.

Jokainen yksityisyyttään varjeleva itsensä ilmaisija haastaa kaltaiseni avomielisen blogikirjoittajan. Mutta miltä suojaavat peitenimet? Uskooko niin sanottua todellista elämäänsä piilotteleva kirjailija oman fiktionsa harhaan? Kuvitteleeko hän itse kirjoittavansa jostakusta muusta kuin itsestään, kun antaa henkilölleen toisen nimen, laittaa hänet kokemaan kuvitteellisia elämänkäänteitä tai asuttaa häntä vieraassa osoitteessa? Vai kuvitteleeko hän muiden uskovan niin? Luuleeko hän joutuvansa tekemään tiliä jollekulle? Tulevansa lokeroiduksi johonkin ahtaaseen, joka ei näytä sittenkään häneltä itseltään?

Kaikki peitetarinat ontuvat. Eikö juuri niistä lauseista, joilla yritetään peittää selvittämättömiä tunteita, elämänpelkoa ja häpeää, valu vuolaana kuulijaa kohti nimenomaan se puhujan piilottama tunne? Sen tietävät ne, jotka eivät rivienvälien pelossa koskaan tartu kynään. Miten paljon enemmän tässä maailmassa kirjoitettaisiinkaan, jos kukaan ei olisi kenenkään äiti tai isä tai lapsi tai vaimo tai mies tai sisar tai veli tai naapuri.

Kirjailija, joka sanoo aukovansa elämän suurta mysteeriä ja itselleen vierasta maailmaa, yrittää etäännyttää itsestään sen, mikä on häntä itseään. Minusta se on sääli, koska samalla hän tulee sanoneeksi itseään ja lukijaansa kapeammaksi kuin he kumpikaan ovat. Eivät murhamiehistä kirjoittavat tee analyysiä murhamiesten sieluista, vaan omasta tuhovoimastaan ja siitä pahasta, minkä kohteeksi ovat itse joutuneet. Minussa ja sinussa ovat kaikki Raskolnikovista lady Chatterleyn rakastajaan. Vaikka kuvailisin esihistoriallisella ajalla elänyttä puolivilliä lapsipoloa juurta imeskelemässä, tiedän hänen yksinäisen ja turvattoman nälkänsä omasta takaa.

Minua harmittavat puhujat, jotka siteeraavat jotakuta toista. Uskovaisten kesken lainatuin on Raamattu, mutta varsinkin papit kertovat mielellään, minkä kirjan ovat juuri lukeneet ja poimivat sieltä puheensa painikkeeksi ajatuksen, kaksi. Sen jälkeen he usein vesittävät kiteytyksen, jonka taitava kirjoittaja on onnistunut luomaan, mutta antavat ymmärtää, että lainausmerkki on jo kiinni ja nyt puhuvat he itse.

Minulle sitaattien kaihtamisesta on tullut naurettavan määrätietoinen taitolaji. En halua siteerata ketään. Siteeraaminen antaa minusta ymmärtää kuin sen jälkeen puhumassani puhuisin minä itse, omaa ainutkertaista ajatustani. En usko sellaiseen. Kaikki mitä sanon on lainaa. Puhtaimmillaan siteeraan elämää kertomalla siitä juuri niin kuin sen itse näen.