Jos Aune tietäisi, millainen henkireikä hänen hullunhullu muistelmapokkarinsa minulle on, hän varmaan soittaisi ja kertoisi tarinoitaan putoavan sian alle kuolevista engelsmanneista ja turmeltuneesta, munaa tarjoavasta luterilaisestaan. Kun pää alkaa sumeta, riittää sivu, kaksi Ikonitohtoria rauhoittamaan tihenevää hengitystäni.
Tänä aamuna Mikon lähdettyä tämä: "Siinä se on edessäni: kuva joka selittää miksi Jeesus-lapsi pitää vain yhtä lintua kädessään, vaikka hänen vanhempansa toivat temppeliin kaksi uhrilintua. Fransiskaanimunkki, joka kirjoitti kirjan Cecilialle, merkitsi varmuuden vuoksi sivun laitaan ohjeen kuvittajalle. Näin on piirrettävä: Jeesus-lapsi pitelemässä, äidistään pois kääntyneenä, alttarin yläpuolella yhtä lintua kädessään. Toinen on jo luovutettu vastapäätä seisovalle pyhälle Simeonille. Vakavana pikkuvanha Jeesus-lapsi suorittaa ylipapillista tehtäväänsä."
Ja: "Ratkaisematta on yhteys ristiinnaulitun Vapahtajan otsasta piikkikruunun okaita kiskoneen veritodistajalinnun ja tämän Cecilian kirjan uhrilinnun välillä. Nyt selittyi tosin se, miksi Konevitsan Jumalanäidin ikoniin voi kuulua vain yksi lintu, vaikka se olisi uhrikyyhkynen eikä madonnataiteen suosikkilintu tikli. Linnun yksinäisyyden olin oivaltanut jo vuosikausia sitten, kahlatessani läpi satamäärin madonnataiteen lintumotiiveja."
Viimeisen lauseen luen kahteen kertaan. Se on melkein samanlaista runoa kuin se lintukirjan lause, jonka olen painanut Hellaakoskea ja Harmajaakin tarkemmin mieleen: "Punakylkirastas suosii muuttosäänä sumutihkuisia öitä."
Aune, Aune! Täällä syöpäsolukoissa, tappavien säteiden, haittavaikutusten ja sairauskertomusten laidoilla on lepoa lukea yksinäisestä linnusta ja satamääräisistä madonnataiteen lintumotiiveista. Mutta sano hyvä ihminen miksi se konevitsalainen, vuosisatoja luostarista toiseen kiertänyt vanhus, jota Valamossa lasin läpi katselin, ei kääntänyt katsettaan kohti ja astunut kehyksestään ja ruvennut elämään?
Samalla kun arvelen, että elämässä parasta on tutkia kuvassa olevaa lintua, tässä sumussa huutavat nuoruusvuosien Katajanokan sataman sireenit. Mistä tiedät, että päätelmäsi osuu oikeaan? Keksiikö Aune toden totta, mitä konservaattorin päässä on kaksi sataa vuotta sitten kulkenut, kun hän on rohjennut kaikkien kumartamaan kuvaan lisätä toisen linnun vain siksi, että ikoni Konevitsaan palattuaan sijoitetaan Jeesuksen temppeliin tuomisen kappeliin?
Onko ymmärrettävää ja luvallista, että kukin tykönään sijoittaa kuvaan sen, mikä milloinkin on tarpeen, voitettuja lohikäärmeitä ja valtamerten, maan ääriä myöten? Onko tarkoituksenmukaisuus sittenkin tärkeämpää kuin totuus? Kumpi on lopulta todempi, alkuperäinen vai sen muunnelma? Ovatko myöhemmät kerrokset vain kuonaa, joka on entisöitävä pois, vai tulkinta, joka on otettava yhtä vakavasti kuin se, mitä nähtiin tai sanottiin ensin?
Parhaat totuudet ovat sellaisia, joita voi tutkia ja joista voi tulla johonkin tulokseen. Siksi ihmisillä on niin paljon totuuksia ja siksi Jumala ei alistu totuudeksi vaan menee menojaan.
tiistai 6. marraskuuta 2007
maanantai 5. marraskuuta 2007
Isä meidän
Pyhäinpäiväiltana, väkevien valkovaatevirsien jälkeen, provosoin puhumalla taivaasta ihanana satuna. Entä jos se ei olekaan satu? sanoo Anneli.
Kun iltapäivällä ajamme Mikon kanssa Tampereelta Helsinkiin, jatkan vielä kysymällä, onko sillä kenenkään kannalta lopulta mitään väliä, onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Kuollut ei sen puutetta enää tiedä eivätkä elävät voi kuin arvailla. Minuun ei vetoa vähääkään se kristinuskon tulkinta, jossa tämänpuoleinen on vain välivaihe ennen tuonpuoleista palkintoa. Niin kauas kuin katselen, olen visusti tällä puolen. Juuri tässä jos jossakin tarvitsen Jumalaa.
Mikolla polttelee alavatsa ties monettako päivää, onko niitä jo viikkoja. Uudesta taudinmäärityksestä on juuri nyt kuukausi aikaa. Huomenna menemme Syöpäklinikalle. Huonosti nukutut yöt velkovat. Työt etenevät kankeasti.
Tampereella Erkki, isä meidän, jää Simolankadun ovelle seisomaan, kun ajamme pihasta. Yritän vilkuttaa vielä, mutta Erkki ei katso perään. Kasvot topakkaa tuijarivistöä kohti hän antaa katseen käydä niin tyhjäksi, että meitä lähtijöitä kouraisee. Vaikka toisaalta, vain tyhjässä on tilaa. Mitä kaikkea Erkin lämmin vilkkusilmä vielä saakaan nähdä.
Kun iltapäivällä ajamme Mikon kanssa Tampereelta Helsinkiin, jatkan vielä kysymällä, onko sillä kenenkään kannalta lopulta mitään väliä, onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Kuollut ei sen puutetta enää tiedä eivätkä elävät voi kuin arvailla. Minuun ei vetoa vähääkään se kristinuskon tulkinta, jossa tämänpuoleinen on vain välivaihe ennen tuonpuoleista palkintoa. Niin kauas kuin katselen, olen visusti tällä puolen. Juuri tässä jos jossakin tarvitsen Jumalaa.
Mikolla polttelee alavatsa ties monettako päivää, onko niitä jo viikkoja. Uudesta taudinmäärityksestä on juuri nyt kuukausi aikaa. Huomenna menemme Syöpäklinikalle. Huonosti nukutut yöt velkovat. Työt etenevät kankeasti.
Tampereella Erkki, isä meidän, jää Simolankadun ovelle seisomaan, kun ajamme pihasta. Yritän vilkuttaa vielä, mutta Erkki ei katso perään. Kasvot topakkaa tuijarivistöä kohti hän antaa katseen käydä niin tyhjäksi, että meitä lähtijöitä kouraisee. Vaikka toisaalta, vain tyhjässä on tilaa. Mitä kaikkea Erkin lämmin vilkkusilmä vielä saakaan nähdä.
lauantai 3. marraskuuta 2007
Aamukahvin jälkeen
Tervetuloa vain meille aamukahville. Puheenaiheet ovat niin kaukaa haettuja, että niistä voi suorastaan ylpeillä. Tänään on tarjolla kirkkokuntien eroja.
Olen illalla esitellyt Mikolle evl.fi-sivujen lastenkirkkoa, jossa Kaapriel Kirkkis kuvailee ehtoollispöytää reformoidun ehtoolliskäsityksen sanoin. Kun sitten mietin Valo palaa -blogiani ja katolista uskoa (nimenomaan uskoa, ei kirkkoa), alan ihmetellä, mikä tässä luterilaisuudesa mättää. Onko se sitä, että kun reformoidut (kuten Mikko selittää) ovat niin lupsakan loogisia ja ymmärrettäviä ja katoliset (kuten minä koen) niin mekaanisen yksinkertaisia, ei oikein uskalla olla luterilainen, kun siinä on niin monta ristiriitaa, toisaalta pitäisi järjellä ymmärtää ja toisaalta kaikki on niin merkillistä, ettei siihen järki kykene? "Minusta on vaikea olla luterilainen siksi, ettei luterilaisuutta oikeastaan ole", sanoo Mikko.
Aamukahvilta nousemme töihimme, Mikko pihalle ja minä koneelle. Satelee lunta, kun katselen Mikkoa haravanvarressa. Jotakin hän puhuu siinä naapurin Marin kanssa vakavalla naamalla ja minulle tulee mieleen, mikä lopulta elämässä on vakavaa. Millä perusteella kuolemantauti on fyysistä kipua tai masennusta tai epäonnistumisen häpeää tai petetyksi tulemisen tuskaa vakavampi asia? Miksi juuri meidän tilanteemme saa yhtäkkiä paljon huomiota, mutta esimerkiksi katastrofaalisessa avioeron tuskassa ja täydellisessä elämänromahduksessa meidät kumpikin on tahollamme jätetty paljon vähemmälle?
Sairastamiseen ei liity moraalista närkästystä eikä ehkä harhakuviakaan. Kuolemasta jokaisella on jonkinlainen kuva. Kokemuksesta tiedän, miten ammottava on sen jättämä aukko ja millaisten avaruuksien reunoja olen isän, Juhon, äidin, kenen kaikkien muiden jäljiltä kulkenut. Silti minua juuri nyt hämmästyttää: onko kuoleminen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Jopa: erottaako kuolema todella?
Olenko tosiaan menettänyt isän ja äidin? Eivätkö he päinvastoin ole kuoltuaan tulleet moninverroin läheisemmiksi ja tärkeämmiksi? Lakkasiko pieni tuskin kaksikuiseksi ehtinyt Martti Veikko olemasta? Eikö hän päinvastoin ole kulkenut perheeni historiassa ja päässyt meistä sisaruksista ainokaisena seinälle isovanhempien kuvien joukkoon?
En tarkoita vähätellä kuolemaa. Tarkoitan sanoa: elämä on kuolemaa suurempi. Kuolla onnellisena ja jäädä toisten muistoihin vuosiksi, vuosikymmeniksi, ei sellainen voi olla pahinta maailmassa. Pahinta maailmassa on elää kuolleena, katkeruuden ja pelon ja pettymyksen syömänä, yksin.
Olen illalla esitellyt Mikolle evl.fi-sivujen lastenkirkkoa, jossa Kaapriel Kirkkis kuvailee ehtoollispöytää reformoidun ehtoolliskäsityksen sanoin. Kun sitten mietin Valo palaa -blogiani ja katolista uskoa (nimenomaan uskoa, ei kirkkoa), alan ihmetellä, mikä tässä luterilaisuudesa mättää. Onko se sitä, että kun reformoidut (kuten Mikko selittää) ovat niin lupsakan loogisia ja ymmärrettäviä ja katoliset (kuten minä koen) niin mekaanisen yksinkertaisia, ei oikein uskalla olla luterilainen, kun siinä on niin monta ristiriitaa, toisaalta pitäisi järjellä ymmärtää ja toisaalta kaikki on niin merkillistä, ettei siihen järki kykene? "Minusta on vaikea olla luterilainen siksi, ettei luterilaisuutta oikeastaan ole", sanoo Mikko.
Aamukahvilta nousemme töihimme, Mikko pihalle ja minä koneelle. Satelee lunta, kun katselen Mikkoa haravanvarressa. Jotakin hän puhuu siinä naapurin Marin kanssa vakavalla naamalla ja minulle tulee mieleen, mikä lopulta elämässä on vakavaa. Millä perusteella kuolemantauti on fyysistä kipua tai masennusta tai epäonnistumisen häpeää tai petetyksi tulemisen tuskaa vakavampi asia? Miksi juuri meidän tilanteemme saa yhtäkkiä paljon huomiota, mutta esimerkiksi katastrofaalisessa avioeron tuskassa ja täydellisessä elämänromahduksessa meidät kumpikin on tahollamme jätetty paljon vähemmälle?
Sairastamiseen ei liity moraalista närkästystä eikä ehkä harhakuviakaan. Kuolemasta jokaisella on jonkinlainen kuva. Kokemuksesta tiedän, miten ammottava on sen jättämä aukko ja millaisten avaruuksien reunoja olen isän, Juhon, äidin, kenen kaikkien muiden jäljiltä kulkenut. Silti minua juuri nyt hämmästyttää: onko kuoleminen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Jopa: erottaako kuolema todella?
Olenko tosiaan menettänyt isän ja äidin? Eivätkö he päinvastoin ole kuoltuaan tulleet moninverroin läheisemmiksi ja tärkeämmiksi? Lakkasiko pieni tuskin kaksikuiseksi ehtinyt Martti Veikko olemasta? Eikö hän päinvastoin ole kulkenut perheeni historiassa ja päässyt meistä sisaruksista ainokaisena seinälle isovanhempien kuvien joukkoon?
En tarkoita vähätellä kuolemaa. Tarkoitan sanoa: elämä on kuolemaa suurempi. Kuolla onnellisena ja jäädä toisten muistoihin vuosiksi, vuosikymmeniksi, ei sellainen voi olla pahinta maailmassa. Pahinta maailmassa on elää kuolleena, katkeruuden ja pelon ja pettymyksen syömänä, yksin.
perjantai 2. marraskuuta 2007
Valo palaa
Vuosia sitten sisarustapaamisessa Joensuussa opin Ristolta, että kadun voi ylittää punaisellakin, pääasia että valo palaa. Katolisessa kirkossa punainen palaa alttarilla, milloin siunattu ehtoollisleipä, Kristus itse, sattuu majailemaan kauniissa pienessä lokerossaan, tabernaakkelissa.
Ossi oli niitä Teinosen oppilaita, jotka hälisevänä laumana valuivat espanjalaiskirkkoon ja saivat Teinosen järkytyksen silmilleen: Syntiset! Polvillenne! Sen kuultuani olen aina jaksanut ihastella nöyryyttä, jolla katolinen pientä punaisen valon merkitsemää tosiasiaansa kunnioittaa. Budapestilaisen lähiökirkon vahtimestarikin joutui tuon tuosta polvistumaan, kun järjesti mikrofonien johtoja alttarin eteen.
Kun Nizzan-matkalla istumme Mentonin vanhankaupungin kupeessa kirkossa odottelemassa messun alkamista, keksin yhden syyn, miksi rakastan katolista uskoa: valo palaa. Kun muissa kirkoissa on mitäänantamattoman antimen vuoksi mietittävä, onko Jumala mahtanut muilta kiireiltään ehtiä paikalle ollenkaan, katolisessa kirkossa ei tarvitse kuin katsoa alttarille.
Ja kaikki tämä tulee mieleeni tänään Alepan kassalla, kun Mikko nostaa lehtitelineestä Avun, jonka kannessa uusiutunutta eturauhassyöpää sairastava Jyrki Kovaleff, 53, sanoo nauravansa kuolemalle. Mikkoa ei naurata lainkaan.
Ossi oli niitä Teinosen oppilaita, jotka hälisevänä laumana valuivat espanjalaiskirkkoon ja saivat Teinosen järkytyksen silmilleen: Syntiset! Polvillenne! Sen kuultuani olen aina jaksanut ihastella nöyryyttä, jolla katolinen pientä punaisen valon merkitsemää tosiasiaansa kunnioittaa. Budapestilaisen lähiökirkon vahtimestarikin joutui tuon tuosta polvistumaan, kun järjesti mikrofonien johtoja alttarin eteen.
Kun Nizzan-matkalla istumme Mentonin vanhankaupungin kupeessa kirkossa odottelemassa messun alkamista, keksin yhden syyn, miksi rakastan katolista uskoa: valo palaa. Kun muissa kirkoissa on mitäänantamattoman antimen vuoksi mietittävä, onko Jumala mahtanut muilta kiireiltään ehtiä paikalle ollenkaan, katolisessa kirkossa ei tarvitse kuin katsoa alttarille.
Ja kaikki tämä tulee mieleeni tänään Alepan kassalla, kun Mikko nostaa lehtitelineestä Avun, jonka kannessa uusiutunutta eturauhassyöpää sairastava Jyrki Kovaleff, 53, sanoo nauravansa kuolemalle. Mikkoa ei naurata lainkaan.
Muistio
Poikakerhon ilta venyy. Siinä vaiheessa kun liityn Elsan kanssa katsotun elokuvan jälkeen joukkoon, puheet ovat sopivan pehmeät ja pojat eturauhassyövän käänneltyään laittamassa mitäpä muuta kuin kirkkoa parempaan järjestykseen. Lupaan auliisti kirjoittaa aamulla muistion, ettei viinipuun hedelmä menisi kokonaan hukkaan.
Onnellisesti pojat jättävät jo kohta piispainkokoukset ja ylemmät pastoraalit sikseen. Hannu alkaa puhua Jumalasta. Sellaisiakin jumalanmiehiä siis vielä on, samaisen pöydän ympärillä jopa useampi. Lasse puhuu symbolista, kristillisen kielen ainoasta mahdollisuudesta puhua siitä, mistä ei voi puhua. Minä toistan ajatukseni, että pappien pitäisi ruveta uudelleen puhumaan latinaa, ettei enää tarvitsisi yrittääkään ymmärtää. "Se, mitä kirkossa nyt suomeksi puhutaan, on kirkkokansalle jo valmiiksi ihan latinaa", sanoo Kari. Mikko kertoo Laurin soittaneen ja kysyneen, mitä ihmettä kastekaavan synnistä pois kuoleminen tarkoittaa. Pentti sanoo nähneensä melkoisesti vaivaa, että moinen pirunhäätö olisi saatu käsikirjasta pois.
Mutta Hannu on kirkkoherraksi kiitettävän huolissaan. "Minua tämä uskonnollisuus kuitenkin kiinnostaa." Hän suree ristiriitaa, johon kirkko julistajansa ajaa. On olevinaan pakko sanoa ne kaikkien tämän pöydän äärellä istuvien niin hyvin tuntemat väittämät, vaikka kirkon ovensuussa seisojista ymmärtää, ettei se mene perille. Kari kertoo kavereineen kuunnelleensa tukka pystyssä parin piispan aikuisille akateemisille pitämää rippikoulutasoista puhetta. "Meitä hävetti, mutta kuulijoihin se meni kuin häkä."
"Minä en pidä tästä suomalaiskansallisesta Jumalasta, tästä, johon Suomessa uskotaan", sanoo Mikko. "J. Nasaretilainenhan ei tunnetusti ollut kiinnostunut näistä kolmesta: kodista, uskonnosta ja isänmaasta", muistuttaa Kari.
Kun pojat, nämä hiuksettomat tai etupäässä harmaapäiset herrat, lähtevät, Mikko on onnellinen. Jos hän etukäteen onkin pohtinut, voiko hän kutsua poikakerhon sattumanvaraisesti koottua joukkoa ystävikseen, tällaisena iltana hän ilman muuta voi. Hannusta puhuessaan Mikko rupeaa ihan itkemään. "Tuon Hannun muistan vuosikymmenten takaa."
Kun aamulla herään Elsan lähtöön, Mikko nukkuu vielä raskaasti. Odottelen aikani, annan auringon nousta ja tehdä jälkiään yläaulan seinään. Miten vähän ihminen lopulta tarvitsee, ajattelen. Muutaman suoraan silmiin katsovan ihmisen, jotka sanovat: Asiasi on minulle tärkeä. Kerro lisää.
Onnellisesti pojat jättävät jo kohta piispainkokoukset ja ylemmät pastoraalit sikseen. Hannu alkaa puhua Jumalasta. Sellaisiakin jumalanmiehiä siis vielä on, samaisen pöydän ympärillä jopa useampi. Lasse puhuu symbolista, kristillisen kielen ainoasta mahdollisuudesta puhua siitä, mistä ei voi puhua. Minä toistan ajatukseni, että pappien pitäisi ruveta uudelleen puhumaan latinaa, ettei enää tarvitsisi yrittääkään ymmärtää. "Se, mitä kirkossa nyt suomeksi puhutaan, on kirkkokansalle jo valmiiksi ihan latinaa", sanoo Kari. Mikko kertoo Laurin soittaneen ja kysyneen, mitä ihmettä kastekaavan synnistä pois kuoleminen tarkoittaa. Pentti sanoo nähneensä melkoisesti vaivaa, että moinen pirunhäätö olisi saatu käsikirjasta pois.
Mutta Hannu on kirkkoherraksi kiitettävän huolissaan. "Minua tämä uskonnollisuus kuitenkin kiinnostaa." Hän suree ristiriitaa, johon kirkko julistajansa ajaa. On olevinaan pakko sanoa ne kaikkien tämän pöydän äärellä istuvien niin hyvin tuntemat väittämät, vaikka kirkon ovensuussa seisojista ymmärtää, ettei se mene perille. Kari kertoo kavereineen kuunnelleensa tukka pystyssä parin piispan aikuisille akateemisille pitämää rippikoulutasoista puhetta. "Meitä hävetti, mutta kuulijoihin se meni kuin häkä."
"Minä en pidä tästä suomalaiskansallisesta Jumalasta, tästä, johon Suomessa uskotaan", sanoo Mikko. "J. Nasaretilainenhan ei tunnetusti ollut kiinnostunut näistä kolmesta: kodista, uskonnosta ja isänmaasta", muistuttaa Kari.
Kun pojat, nämä hiuksettomat tai etupäässä harmaapäiset herrat, lähtevät, Mikko on onnellinen. Jos hän etukäteen onkin pohtinut, voiko hän kutsua poikakerhon sattumanvaraisesti koottua joukkoa ystävikseen, tällaisena iltana hän ilman muuta voi. Hannusta puhuessaan Mikko rupeaa ihan itkemään. "Tuon Hannun muistan vuosikymmenten takaa."
Kun aamulla herään Elsan lähtöön, Mikko nukkuu vielä raskaasti. Odottelen aikani, annan auringon nousta ja tehdä jälkiään yläaulan seinään. Miten vähän ihminen lopulta tarvitsee, ajattelen. Muutaman suoraan silmiin katsovan ihmisen, jotka sanovat: Asiasi on minulle tärkeä. Kerro lisää.
torstai 1. marraskuuta 2007
Toinen siipiniekka
Ja miten saatoin unohtaa Chagallin kalat, kuvasta toiseen toistuvat, silakkakauppiasisän hahmoksi mainitut. Jos Ultra Bran tulvivasta kaupungista pääsee vesireittejä pakoon mikäli sattuu olemaan kala, Chagall panee paremmaksi. Hänen kalallaan on siivet.
Saint Michel, Qui est comme Dieu
Nizzan venäläisessä kirkossa kirjoitan paperin puutteessa kelloliikkeen paperipussin kylkeen kolme muistettavaa: Mikaelin punaiset, katkeamaisillaan olevat siivet. Tiennäyttäjä jolla ei ole mitä näyttää. Hukkuvaa Pietaria pelastava Kristus mandorlan sisällä. Ja vielä: Sivuornamenttien ummut (terveisiä runoilijatädille), jatkuvan aukikääriytymisen illuusio.
Ohuen säikeen varassa siipiään kannattavassa mahtailija-Mikaelissa ei ole viitettä haavoittuneeseen kollegaansa Tampereen tuomiokirkossa, mutta vain hiuskarva pitää hänet lentävien kastissa. Minusta se on sama kuva kuin Tiennäyttäjä Jumalanäiti, joka tässä menetetyn rakastetun muistoksi rakennetun kirkon pienessä kuvassa on yksin ja osoittaa pelkkää tyhjää, tai iankaikkisen valtakuntansa mandorlaan sulkeutunut Kristus, joka hädin tuskin saa työnnetyksi kätensä sen rajan yli Pietaria auttamaan.
Chagall tekee minuunkin vaikutuksen. Olen vapaasti niin sivistymätön kuin olen ja katselen kuvia kuin ensimmäistä kertaa, vaikka moni niistä on ainakin yksityiskohdiltaan tuttu. Minua hengästyttää kaksi tai ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Mikko, joka puolet kuvista katsottuaan sanoo miehisen yksinkertaisesti: Näetkö miten nainen ja mies eivät saa käsiään irti toisistaan. Näetkö miten juuri se imu on joka kuvassa.
Toisekseen minua hengästyttää Chagall itse. Laulujen laulun kuvien viereen hän on kirjoittanut: "A Vava, ma femme", ja jos oikein suomennan, "ilolleni ja elämänvoimalleni". Minua hämmentää se, miksi toisten ruumiit ja sielut onnistuvat säilyttämään lähteensä ehtymättömyyden ja miksi toisten suonet kurtistuvat umpeen. Omasta kokemuksesta tiedän, että sydänten etäisyys ja ohittava katse pakottavat virtaavat vedet ulottumattomiin, mutta myös sen, miten mutkattoman yksinkertaista, vuolasta ja elvyttävää silkka ruumiiden rakkaus voi olla.
Mikä ihme siitä tekee suorittamista, jotakin, mistä täytyy selvitä, mikä täytyy osata tai missä olla hyvä? Eivätkö hyvä Jumala ruumiit voi rakastaa toisiaan lukemattomin, puutteista riippumattomin, hiljaisin, rajuin ja toista vaikka sitten raajarikkona kuulostelevin tavoin?
Haluton nainen on pelkkä klisee. Gynekologit ovat jo vuosia puhuneet, miten suuri ongelma heidän potilailleen ovat pihit miehet. Mutta haluttomuus sellaisenaan ei ole klisee, se on tragedia. Itsekin sitä omassa ja toisen ruumiissa maistaneena en voi olla ihmettelemättä mekanismia, jolla se syntyy. En usko väistelijän vähäiseen verevyyteen. Jokin hänessä vain aistii riistetyksi tulemisen, itsestään selvyytenä pitämisen tai suorittamispakon. En myöskään usko ainaisen haluajan loputtomaan verevyyteen. Ottamalla aina haluavan roolin on helpompi työntää toinen väistelijän rooliin ja olla kohtaamatta sitä, miltä tuntuu, kun toinen tekee aloitteen hetkellä, jolloin itse ei ole valmis.
Mutta traagisinta väistelyn ja pettymyksen vuoropuhelussa on se, että elämänvoiman ja kaiken hyvän lähde kuivettuu katkeruuteen, peittelyyn ja petokseen. Se, minkä pitäisi ihanasti antaa, muuttuu vaatimukseksi, johon vain velvollisuudesta vastaa. Chagallia katsellessani mietin, tietääkö hän sellaisesta mitään. Millaisia olisivat olleet hänen vaimonsa, "ilonsa ja elämänvoimansa" Vavan kuvat?
Minua hengästyttää myös museon videon Chagall. Valkotukkaisena, keppiinsä nojaten hän antaa kipakoita ohjeita suuren mosaiikkinsa tekijälle Chigagossa. Mikon mielestä hän on äreä ja pikkumainen, "nobody's perfect". Minusta hän on vain kadehdittavan tinkimätön. Millainen Tapanin kädestä tuttu siveltimen liike, jolla hän roiskii punaista sinne tänne merkiksi: paremmin, tummempaa, elävämpi raja! "Tarvitsen vähintään kolme viivaa! En ole mikään Matisse!"
Saint Paul de Vencen hautausmaalla, siellä vuorenlaella, mistä näkyy kumpuilevien rinteiden takana Antibes ja Cannesin reunat ja meri, Chagall makaa haudassa Vavansa kanssa. Nimi tuskin erottuu sypressin juureen nostetusta painavasta marmorijärkäleestä, ja vain vaivoin tunnistamme haurasta viivaa, enkelin. Eze villagen kirkon pyhä Mikaelko on siinä tullut heitä noutamaan? Kuka niin hauraasta viivasta ottaa selvää?
Kävelemme rantaviivan kylien ja kaupunkien ihanassa auringossa sivukatuja, joiden elämää, ikkunoita ja parvekkeita (lapset, monta kuvaa, monta kuvaa!) en väsy katsomasta. Niin vierivieressä ja kainalokkain kuljemme, että vain harvoin katselen Mikkoa kauempaa. Mutta milloin katselen, näen, miten vaikeasti hän kulkee, kipeää polveaan ontuen, ja ajattelen: Tämä on se kaikkivoipa maratoonari, Mikael Jumalankaltainen. Tällaisia tämän maailman jumalat ovat.
Ja mitä on paraneminen? Sitäkö, että tauti lähtee ja kaikki jatkuu ennallaan, vai sitä, että saan etuoikeuden olla sen opissa ja nähdä ennennäkemättömiä?
Ohuen säikeen varassa siipiään kannattavassa mahtailija-Mikaelissa ei ole viitettä haavoittuneeseen kollegaansa Tampereen tuomiokirkossa, mutta vain hiuskarva pitää hänet lentävien kastissa. Minusta se on sama kuva kuin Tiennäyttäjä Jumalanäiti, joka tässä menetetyn rakastetun muistoksi rakennetun kirkon pienessä kuvassa on yksin ja osoittaa pelkkää tyhjää, tai iankaikkisen valtakuntansa mandorlaan sulkeutunut Kristus, joka hädin tuskin saa työnnetyksi kätensä sen rajan yli Pietaria auttamaan.
Chagall tekee minuunkin vaikutuksen. Olen vapaasti niin sivistymätön kuin olen ja katselen kuvia kuin ensimmäistä kertaa, vaikka moni niistä on ainakin yksityiskohdiltaan tuttu. Minua hengästyttää kaksi tai ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Mikko, joka puolet kuvista katsottuaan sanoo miehisen yksinkertaisesti: Näetkö miten nainen ja mies eivät saa käsiään irti toisistaan. Näetkö miten juuri se imu on joka kuvassa.
Toisekseen minua hengästyttää Chagall itse. Laulujen laulun kuvien viereen hän on kirjoittanut: "A Vava, ma femme", ja jos oikein suomennan, "ilolleni ja elämänvoimalleni". Minua hämmentää se, miksi toisten ruumiit ja sielut onnistuvat säilyttämään lähteensä ehtymättömyyden ja miksi toisten suonet kurtistuvat umpeen. Omasta kokemuksesta tiedän, että sydänten etäisyys ja ohittava katse pakottavat virtaavat vedet ulottumattomiin, mutta myös sen, miten mutkattoman yksinkertaista, vuolasta ja elvyttävää silkka ruumiiden rakkaus voi olla.
Mikä ihme siitä tekee suorittamista, jotakin, mistä täytyy selvitä, mikä täytyy osata tai missä olla hyvä? Eivätkö hyvä Jumala ruumiit voi rakastaa toisiaan lukemattomin, puutteista riippumattomin, hiljaisin, rajuin ja toista vaikka sitten raajarikkona kuulostelevin tavoin?
Haluton nainen on pelkkä klisee. Gynekologit ovat jo vuosia puhuneet, miten suuri ongelma heidän potilailleen ovat pihit miehet. Mutta haluttomuus sellaisenaan ei ole klisee, se on tragedia. Itsekin sitä omassa ja toisen ruumiissa maistaneena en voi olla ihmettelemättä mekanismia, jolla se syntyy. En usko väistelijän vähäiseen verevyyteen. Jokin hänessä vain aistii riistetyksi tulemisen, itsestään selvyytenä pitämisen tai suorittamispakon. En myöskään usko ainaisen haluajan loputtomaan verevyyteen. Ottamalla aina haluavan roolin on helpompi työntää toinen väistelijän rooliin ja olla kohtaamatta sitä, miltä tuntuu, kun toinen tekee aloitteen hetkellä, jolloin itse ei ole valmis.
Mutta traagisinta väistelyn ja pettymyksen vuoropuhelussa on se, että elämänvoiman ja kaiken hyvän lähde kuivettuu katkeruuteen, peittelyyn ja petokseen. Se, minkä pitäisi ihanasti antaa, muuttuu vaatimukseksi, johon vain velvollisuudesta vastaa. Chagallia katsellessani mietin, tietääkö hän sellaisesta mitään. Millaisia olisivat olleet hänen vaimonsa, "ilonsa ja elämänvoimansa" Vavan kuvat?
Minua hengästyttää myös museon videon Chagall. Valkotukkaisena, keppiinsä nojaten hän antaa kipakoita ohjeita suuren mosaiikkinsa tekijälle Chigagossa. Mikon mielestä hän on äreä ja pikkumainen, "nobody's perfect". Minusta hän on vain kadehdittavan tinkimätön. Millainen Tapanin kädestä tuttu siveltimen liike, jolla hän roiskii punaista sinne tänne merkiksi: paremmin, tummempaa, elävämpi raja! "Tarvitsen vähintään kolme viivaa! En ole mikään Matisse!"
Saint Paul de Vencen hautausmaalla, siellä vuorenlaella, mistä näkyy kumpuilevien rinteiden takana Antibes ja Cannesin reunat ja meri, Chagall makaa haudassa Vavansa kanssa. Nimi tuskin erottuu sypressin juureen nostetusta painavasta marmorijärkäleestä, ja vain vaivoin tunnistamme haurasta viivaa, enkelin. Eze villagen kirkon pyhä Mikaelko on siinä tullut heitä noutamaan? Kuka niin hauraasta viivasta ottaa selvää?
Kävelemme rantaviivan kylien ja kaupunkien ihanassa auringossa sivukatuja, joiden elämää, ikkunoita ja parvekkeita (lapset, monta kuvaa, monta kuvaa!) en väsy katsomasta. Niin vierivieressä ja kainalokkain kuljemme, että vain harvoin katselen Mikkoa kauempaa. Mutta milloin katselen, näen, miten vaikeasti hän kulkee, kipeää polveaan ontuen, ja ajattelen: Tämä on se kaikkivoipa maratoonari, Mikael Jumalankaltainen. Tällaisia tämän maailman jumalat ovat.
Ja mitä on paraneminen? Sitäkö, että tauti lähtee ja kaikki jatkuu ennallaan, vai sitä, että saan etuoikeuden olla sen opissa ja nähdä ennennäkemättömiä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
