Tervetuloa vain meille aamukahville. Puheenaiheet ovat niin kaukaa haettuja, että niistä voi suorastaan ylpeillä. Tänään on tarjolla kirkkokuntien eroja.
Olen illalla esitellyt Mikolle evl.fi-sivujen lastenkirkkoa, jossa Kaapriel Kirkkis kuvailee ehtoollispöytää reformoidun ehtoolliskäsityksen sanoin. Kun sitten mietin Valo palaa -blogiani ja katolista uskoa (nimenomaan uskoa, ei kirkkoa), alan ihmetellä, mikä tässä luterilaisuudesa mättää. Onko se sitä, että kun reformoidut (kuten Mikko selittää) ovat niin lupsakan loogisia ja ymmärrettäviä ja katoliset (kuten minä koen) niin mekaanisen yksinkertaisia, ei oikein uskalla olla luterilainen, kun siinä on niin monta ristiriitaa, toisaalta pitäisi järjellä ymmärtää ja toisaalta kaikki on niin merkillistä, ettei siihen järki kykene? "Minusta on vaikea olla luterilainen siksi, ettei luterilaisuutta oikeastaan ole", sanoo Mikko.
Aamukahvilta nousemme töihimme, Mikko pihalle ja minä koneelle. Satelee lunta, kun katselen Mikkoa haravanvarressa. Jotakin hän puhuu siinä naapurin Marin kanssa vakavalla naamalla ja minulle tulee mieleen, mikä lopulta elämässä on vakavaa. Millä perusteella kuolemantauti on fyysistä kipua tai masennusta tai epäonnistumisen häpeää tai petetyksi tulemisen tuskaa vakavampi asia? Miksi juuri meidän tilanteemme saa yhtäkkiä paljon huomiota, mutta esimerkiksi katastrofaalisessa avioeron tuskassa ja täydellisessä elämänromahduksessa meidät kumpikin on tahollamme jätetty paljon vähemmälle?
Sairastamiseen ei liity moraalista närkästystä eikä ehkä harhakuviakaan. Kuolemasta jokaisella on jonkinlainen kuva. Kokemuksesta tiedän, miten ammottava on sen jättämä aukko ja millaisten avaruuksien reunoja olen isän, Juhon, äidin, kenen kaikkien muiden jäljiltä kulkenut. Silti minua juuri nyt hämmästyttää: onko kuoleminen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Jopa: erottaako kuolema todella?
Olenko tosiaan menettänyt isän ja äidin? Eivätkö he päinvastoin ole kuoltuaan tulleet moninverroin läheisemmiksi ja tärkeämmiksi? Lakkasiko pieni tuskin kaksikuiseksi ehtinyt Martti Veikko olemasta? Eikö hän päinvastoin ole kulkenut perheeni historiassa ja päässyt meistä sisaruksista ainokaisena seinälle isovanhempien kuvien joukkoon?
En tarkoita vähätellä kuolemaa. Tarkoitan sanoa: elämä on kuolemaa suurempi. Kuolla onnellisena ja jäädä toisten muistoihin vuosiksi, vuosikymmeniksi, ei sellainen voi olla pahinta maailmassa. Pahinta maailmassa on elää kuolleena, katkeruuden ja pelon ja pettymyksen syömänä, yksin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti