Vuosia sitten sisarustapaamisessa Joensuussa opin Ristolta, että kadun voi ylittää punaisellakin, pääasia että valo palaa. Katolisessa kirkossa punainen palaa alttarilla, milloin siunattu ehtoollisleipä, Kristus itse, sattuu majailemaan kauniissa pienessä lokerossaan, tabernaakkelissa.
Ossi oli niitä Teinosen oppilaita, jotka hälisevänä laumana valuivat espanjalaiskirkkoon ja saivat Teinosen järkytyksen silmilleen: Syntiset! Polvillenne! Sen kuultuani olen aina jaksanut ihastella nöyryyttä, jolla katolinen pientä punaisen valon merkitsemää tosiasiaansa kunnioittaa. Budapestilaisen lähiökirkon vahtimestarikin joutui tuon tuosta polvistumaan, kun järjesti mikrofonien johtoja alttarin eteen.
Kun Nizzan-matkalla istumme Mentonin vanhankaupungin kupeessa kirkossa odottelemassa messun alkamista, keksin yhden syyn, miksi rakastan katolista uskoa: valo palaa. Kun muissa kirkoissa on mitäänantamattoman antimen vuoksi mietittävä, onko Jumala mahtanut muilta kiireiltään ehtiä paikalle ollenkaan, katolisessa kirkossa ei tarvitse kuin katsoa alttarille.
Ja kaikki tämä tulee mieleeni tänään Alepan kassalla, kun Mikko nostaa lehtitelineestä Avun, jonka kannessa uusiutunutta eturauhassyöpää sairastava Jyrki Kovaleff, 53, sanoo nauravansa kuolemalle. Mikkoa ei naurata lainkaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti