Muistio

Poikakerhon ilta venyy. Siinä vaiheessa kun liityn Elsan kanssa katsotun elokuvan jälkeen joukkoon, puheet ovat sopivan pehmeät ja pojat eturauhassyövän käänneltyään laittamassa mitäpä muuta kuin kirkkoa parempaan järjestykseen. Lupaan auliisti kirjoittaa aamulla muistion, ettei viinipuun hedelmä menisi kokonaan hukkaan.

Onnellisesti pojat jättävät jo kohta piispainkokoukset ja ylemmät pastoraalit sikseen. Hannu alkaa puhua Jumalasta. Sellaisiakin jumalanmiehiä siis vielä on, samaisen pöydän ympärillä jopa useampi. Lasse puhuu symbolista, kristillisen kielen ainoasta mahdollisuudesta puhua siitä, mistä ei voi puhua. Minä toistan ajatukseni, että pappien pitäisi ruveta uudelleen puhumaan latinaa, ettei enää tarvitsisi yrittääkään ymmärtää. "Se, mitä kirkossa nyt suomeksi puhutaan, on kirkkokansalle jo valmiiksi ihan latinaa", sanoo Kari. Mikko kertoo Laurin soittaneen ja kysyneen, mitä ihmettä kastekaavan synnistä pois kuoleminen tarkoittaa. Pentti sanoo nähneensä melkoisesti vaivaa, että moinen pirunhäätö olisi saatu käsikirjasta pois.

Mutta Hannu on kirkkoherraksi kiitettävän huolissaan. "Minua tämä uskonnollisuus kuitenkin kiinnostaa." Hän suree ristiriitaa, johon kirkko julistajansa ajaa. On olevinaan pakko sanoa ne kaikkien tämän pöydän äärellä istuvien niin hyvin tuntemat väittämät, vaikka kirkon ovensuussa seisojista ymmärtää, ettei se mene perille. Kari kertoo kavereineen kuunnelleensa tukka pystyssä parin piispan aikuisille akateemisille pitämää rippikoulutasoista puhetta. "Meitä hävetti, mutta kuulijoihin se meni kuin häkä."

"Minä en pidä tästä suomalaiskansallisesta Jumalasta, tästä, johon Suomessa uskotaan", sanoo Mikko. "J. Nasaretilainenhan ei tunnetusti ollut kiinnostunut näistä kolmesta: kodista, uskonnosta ja isänmaasta", muistuttaa Kari.

Kun pojat, nämä hiuksettomat tai etupäässä harmaapäiset herrat, lähtevät, Mikko on onnellinen. Jos hän etukäteen onkin pohtinut, voiko hän kutsua poikakerhon sattumanvaraisesti koottua joukkoa ystävikseen, tällaisena iltana hän ilman muuta voi. Hannusta puhuessaan Mikko rupeaa ihan itkemään. "Tuon Hannun muistan vuosikymmenten takaa."

Kun aamulla herään Elsan lähtöön, Mikko nukkuu vielä raskaasti. Odottelen aikani, annan auringon nousta ja tehdä jälkiään yläaulan seinään. Miten vähän ihminen lopulta tarvitsee, ajattelen. Muutaman suoraan silmiin katsovan ihmisen, jotka sanovat: Asiasi on minulle tärkeä. Kerro lisää.