Saint Michel, Qui est comme Dieu

Nizzan venäläisessä kirkossa kirjoitan paperin puutteessa kelloliikkeen paperipussin kylkeen kolme muistettavaa: Mikaelin punaiset, katkeamaisillaan olevat siivet. Tiennäyttäjä jolla ei ole mitä näyttää. Hukkuvaa Pietaria pelastava Kristus mandorlan sisällä. Ja vielä: Sivuornamenttien ummut (terveisiä runoilijatädille), jatkuvan aukikääriytymisen illuusio.

Ohuen säikeen varassa siipiään kannattavassa mahtailija-Mikaelissa ei ole viitettä haavoittuneeseen kollegaansa Tampereen tuomiokirkossa, mutta vain hiuskarva pitää hänet lentävien kastissa. Minusta se on sama kuva kuin Tiennäyttäjä Jumalanäiti, joka tässä menetetyn rakastetun muistoksi rakennetun kirkon pienessä kuvassa on yksin ja osoittaa pelkkää tyhjää, tai iankaikkisen valtakuntansa mandorlaan sulkeutunut Kristus, joka hädin tuskin saa työnnetyksi kätensä sen rajan yli Pietaria auttamaan.

Chagall tekee minuunkin vaikutuksen. Olen vapaasti niin sivistymätön kuin olen ja katselen kuvia kuin ensimmäistä kertaa, vaikka moni niistä on ainakin yksityiskohdiltaan tuttu. Minua hengästyttää kaksi tai ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Mikko, joka puolet kuvista katsottuaan sanoo miehisen yksinkertaisesti: Näetkö miten nainen ja mies eivät saa käsiään irti toisistaan. Näetkö miten juuri se imu on joka kuvassa.

Toisekseen minua hengästyttää Chagall itse. Laulujen laulun kuvien viereen hän on kirjoittanut: "A Vava, ma femme", ja jos oikein suomennan, "ilolleni ja elämänvoimalleni". Minua hämmentää se, miksi toisten ruumiit ja sielut onnistuvat säilyttämään lähteensä ehtymättömyyden ja miksi toisten suonet kurtistuvat umpeen. Omasta kokemuksesta tiedän, että sydänten etäisyys ja ohittava katse pakottavat virtaavat vedet ulottumattomiin, mutta myös sen, miten mutkattoman yksinkertaista, vuolasta ja elvyttävää silkka ruumiiden rakkaus voi olla.

Mikä ihme siitä tekee suorittamista, jotakin, mistä täytyy selvitä, mikä täytyy osata tai missä olla hyvä? Eivätkö hyvä Jumala ruumiit voi rakastaa toisiaan lukemattomin, puutteista riippumattomin, hiljaisin, rajuin ja toista vaikka sitten raajarikkona kuulostelevin tavoin?

Haluton nainen on pelkkä klisee. Gynekologit ovat jo vuosia puhuneet, miten suuri ongelma heidän potilailleen ovat pihit miehet. Mutta haluttomuus sellaisenaan ei ole klisee, se on tragedia. Itsekin sitä omassa ja toisen ruumiissa maistaneena en voi olla ihmettelemättä mekanismia, jolla se syntyy. En usko väistelijän vähäiseen verevyyteen. Jokin hänessä vain aistii riistetyksi tulemisen, itsestään selvyytenä pitämisen tai suorittamispakon. En myöskään usko ainaisen haluajan loputtomaan verevyyteen. Ottamalla aina haluavan roolin on helpompi työntää toinen väistelijän rooliin ja olla kohtaamatta sitä, miltä tuntuu, kun toinen tekee aloitteen hetkellä, jolloin itse ei ole valmis.

Mutta traagisinta väistelyn ja pettymyksen vuoropuhelussa on se, että elämänvoiman ja kaiken hyvän lähde kuivettuu katkeruuteen, peittelyyn ja petokseen. Se, minkä pitäisi ihanasti antaa, muuttuu vaatimukseksi, johon vain velvollisuudesta vastaa. Chagallia katsellessani mietin, tietääkö hän sellaisesta mitään. Millaisia olisivat olleet hänen vaimonsa, "ilonsa ja elämänvoimansa" Vavan kuvat?

Minua hengästyttää myös museon videon Chagall. Valkotukkaisena, keppiinsä nojaten hän antaa kipakoita ohjeita suuren mosaiikkinsa tekijälle Chigagossa. Mikon mielestä hän on äreä ja pikkumainen, "nobody's perfect". Minusta hän on vain kadehdittavan tinkimätön. Millainen Tapanin kädestä tuttu siveltimen liike, jolla hän roiskii punaista sinne tänne merkiksi: paremmin, tummempaa, elävämpi raja! "Tarvitsen vähintään kolme viivaa! En ole mikään Matisse!"

Saint Paul de Vencen hautausmaalla, siellä vuorenlaella, mistä näkyy kumpuilevien rinteiden takana Antibes ja Cannesin reunat ja meri, Chagall makaa haudassa Vavansa kanssa. Nimi tuskin erottuu sypressin juureen nostetusta painavasta marmorijärkäleestä, ja vain vaivoin tunnistamme haurasta viivaa, enkelin. Eze villagen kirkon pyhä Mikaelko on siinä tullut heitä noutamaan? Kuka niin hauraasta viivasta ottaa selvää?

Kävelemme rantaviivan kylien ja kaupunkien ihanassa auringossa sivukatuja, joiden elämää, ikkunoita ja parvekkeita (lapset, monta kuvaa, monta kuvaa!) en väsy katsomasta. Niin vierivieressä ja kainalokkain kuljemme, että vain harvoin katselen Mikkoa kauempaa. Mutta milloin katselen, näen, miten vaikeasti hän kulkee, kipeää polveaan ontuen, ja ajattelen: Tämä on se kaikkivoipa maratoonari, Mikael Jumalankaltainen. Tällaisia tämän maailman jumalat ovat.

Ja mitä on paraneminen? Sitäkö, että tauti lähtee ja kaikki jatkuu ennallaan, vai sitä, että saan etuoikeuden olla sen opissa ja nähdä ennennäkemättömiä?