Isä meidän

Pyhäinpäiväiltana, väkevien valkovaatevirsien jälkeen, provosoin puhumalla taivaasta ihanana satuna. Entä jos se ei olekaan satu? sanoo Anneli.

Kun iltapäivällä ajamme Mikon kanssa Tampereelta Helsinkiin, jatkan vielä kysymällä, onko sillä kenenkään kannalta lopulta mitään väliä, onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Kuollut ei sen puutetta enää tiedä eivätkä elävät voi kuin arvailla. Minuun ei vetoa vähääkään se kristinuskon tulkinta, jossa tämänpuoleinen on vain välivaihe ennen tuonpuoleista palkintoa. Niin kauas kuin katselen, olen visusti tällä puolen. Juuri tässä jos jossakin tarvitsen Jumalaa.

Mikolla polttelee alavatsa ties monettako päivää, onko niitä jo viikkoja. Uudesta taudinmäärityksestä on juuri nyt kuukausi aikaa. Huomenna menemme Syöpäklinikalle. Huonosti nukutut yöt velkovat. Työt etenevät kankeasti.

Tampereella Erkki, isä meidän, jää Simolankadun ovelle seisomaan, kun ajamme pihasta. Yritän vilkuttaa vielä, mutta Erkki ei katso perään. Kasvot topakkaa tuijarivistöä kohti hän antaa katseen käydä niin tyhjäksi, että meitä lähtijöitä kouraisee. Vaikka toisaalta, vain tyhjässä on tilaa. Mitä kaikkea Erkin lämmin vilkkusilmä vielä saakaan nähdä.