Vaikea asia

Televisio-ohjelma Mikon taudista nauhoitetaan aamulla. Minua ei niinkään yllätä nauhoituksen jälkeinen helpotus, sehän aina tulee, kun on pitänyt pinnistää keskittyminen äärimmilleen. Minut yllättää avustavan henkilökunnan ja ohjelman tuottajan vilpitön huojennus siitä, että olemme saaneet niin levollisesti puhuneeksi niin vaikeasta asiasta.

Vaikeasta asiasta? huomaan ihmetellä itsekseni pitkin päivää. Onko Mikon tauti vaikea asia? Eikö moni muu asia ole juuri nyt meille paljon vaikeampi? Milloin viimeksi puhuimme taudista yhtä ahdistuneina kuin vaikkapa töistä?

Kimmo kyselee meiltä, miltä tuntui, kun lääkäri kertoi taudin aggressiivisuudesta. Minulle tulee se päivä ikkunasta tulvivaa valoa ja Mikon vääntyneitä kasvonjuonteita myöten mieleen. Muistan myös, miltä näytti vähän myöhemmin postilaatikosta löytämäni pikakirjeen tarroilla päällystetty kirje Meilahdesta tai ensimmäistä kertaa silmiin osunut hormonilääkkeen paketti: "Mikko Malkavaara. 1 tabletti iltaisin. Eturauhassyöpälääke." Mutta muistan myös jo silloin ihmetelleeni, miksi vakava sairaus olisi vaikeampi asia kuin tolaltaan heilauttava rakkaussuhteen kriisi tai oman lapsen yksinäinen epätoivo.

Syöpäsairaasta ei tiedä, Kimmo sanoo, haluaako hän nimenomaan puhua taudistaan vai pitääkö toisen varoa sanomasta ainuttakaan s-alkuista sanaa. Niinpä. Siispä sitä on kysyttävä syöpäsairaalta itseltään. Mutta sitä ennen kysyjän on kerättävä rohkeutensa, koska asia, jota hän aikoo kysyä, on todennäköisesti hänelle itselleen sata kertaa vaikeampi kuin syöpäsairaalle konsanaan.

Ennen ensimmäisen lapsen syntymää en totisesti tiennyt, miltä tuntuu, kun lapsi ei tule vain käymään, vaan jää yöksi ja vielä seuraavaksikin. Mutta viikon vanhaa vauvaa pukiessani en enää muistanut, millaista elämä oli ennen hänen syntymäänsä. Minusta Mikon tauti on samanlainen. Kun se kränää, nostattaa se tunteita. Silloin puristetaan kädestä, painaudutaan sylikkäin ja puhutaan lauseita, jotka alkavat "muistatko kun" ja "voi että jos vielä". Mutta kun mahanpohjassa ei polttele tai seuraavaan PSA:n mittaamiseen on aikaa, seisomme ruokakaupassa miettimässä, mitä syödään, tai ihmettelemme, miten vaihdetaan loisteputki kylppärin pimentoon. (Ja sittenkin, kun mahanpohjassa polttelee tai PSA on liian korkea, mietimme yhtä lailla, mitä syödään, ja vaihdamme lampun, jos tarpeen.)

En tiedä, voiko ajatukseen kuolemasta tottua. Minusta tuntuu, että voi. Se ei tee siitä pienempää eikä tutumpaa, mutta kun se on muuttanut meille, siitä on tullut meidän perheen jäsen. Itse asiassa ihmettelen, miksei se ole sen tiukemmin kenen tahansa mielessä, kun se kuitenkin on tehnyt pesänsä itse kunkin kylkeen.

- Aamusydämellä-ohjelma lähetetään Yle TV1:llä sunnuntaiaamuna 21.9. klo 9.05 ja uusintana seuraavana lauantaina klo 11.55. Netissä sen voi katsoa milloin tahansa heti ensimmäisen esityksen jälkeen.

Giverny 28. elokuuta

Puutteellinen peitetarina

Kun luen Hesarista Tina Lundánin haastattelua, käyn samaa sisäistä vuoropuhelua kuin Viikkoja, kuukausia -kirjaa lukiessani. Siinähän Rekon järkyttävää kuolemaa eivät lähestyneet Tina ja Reko, vaan aivan toisennimiset ihmiset. Lukiessa piti koko ajan muistuttaa itselleen, että tämä on fiktiota. Vaikka Tina ja Reko kertovat tässä Tinan ja Rekon tunteista, tämä kirja on tarina ihan toisista, täysin fiktiivisistä ihmisistä. Minun lukukokemustani se häiritsi pahan kerran, mutta annoin sen anteeksi, kun huomasin, miten kauhistuttava kuolemanpelko sen kirjan päähenkilöillä oli.

Jokainen yksityisyyttään varjeleva itsensä ilmaisija haastaa kaltaiseni avomielisen blogikirjoittajan. Mutta miltä suojaavat peitenimet? Uskooko niin sanottua todellista elämäänsä piilotteleva kirjailija oman fiktionsa harhaan? Kuvitteleeko hän itse kirjoittavansa jostakusta muusta kuin itsestään, kun antaa henkilölleen toisen nimen, laittaa hänet kokemaan kuvitteellisia elämänkäänteitä tai asuttaa häntä vieraassa osoitteessa? Vai kuvitteleeko hän muiden uskovan niin? Luuleeko hän joutuvansa tekemään tiliä jollekulle? Tulevansa lokeroiduksi johonkin ahtaaseen, joka ei näytä sittenkään häneltä itseltään?

Kaikki peitetarinat ontuvat. Eikö juuri niistä lauseista, joilla yritetään peittää selvittämättömiä tunteita, elämänpelkoa ja häpeää, valu vuolaana kuulijaa kohti nimenomaan se puhujan piilottama tunne? Sen tietävät ne, jotka eivät rivienvälien pelossa koskaan tartu kynään. Miten paljon enemmän tässä maailmassa kirjoitettaisiinkaan, jos kukaan ei olisi kenenkään äiti tai isä tai lapsi tai vaimo tai mies tai sisar tai veli tai naapuri.

Kirjailija, joka sanoo aukovansa elämän suurta mysteeriä ja itselleen vierasta maailmaa, yrittää etäännyttää itsestään sen, mikä on häntä itseään. Minusta se on sääli, koska samalla hän tulee sanoneeksi itseään ja lukijaansa kapeammaksi kuin he kumpikaan ovat. Eivät murhamiehistä kirjoittavat tee analyysiä murhamiesten sieluista, vaan omasta tuhovoimastaan ja siitä pahasta, minkä kohteeksi ovat itse joutuneet. Minussa ja sinussa ovat kaikki Raskolnikovista lady Chatterleyn rakastajaan. Vaikka kuvailisin esihistoriallisella ajalla elänyttä puolivilliä lapsipoloa juurta imeskelemässä, tiedän hänen yksinäisen ja turvattoman nälkänsä omasta takaa.

Minua harmittavat puhujat, jotka siteeraavat jotakuta toista. Uskovaisten kesken lainatuin on Raamattu, mutta varsinkin papit kertovat mielellään, minkä kirjan ovat juuri lukeneet ja poimivat sieltä puheensa painikkeeksi ajatuksen, kaksi. Sen jälkeen he usein vesittävät kiteytyksen, jonka taitava kirjoittaja on onnistunut luomaan, mutta antavat ymmärtää, että lainausmerkki on jo kiinni ja nyt puhuvat he itse.

Minulle sitaattien kaihtamisesta on tullut naurettavan määrätietoinen taitolaji. En halua siteerata ketään. Siteeraaminen antaa minusta ymmärtää kuin sen jälkeen puhumassani puhuisin minä itse, omaa ainutkertaista ajatustani. En usko sellaiseen. Kaikki mitä sanon on lainaa. Puhtaimmillaan siteeraan elämää kertomalla siitä juuri niin kuin sen itse näen.

Place des Victoires

Sanon aina: en ole matkustanut paljon. En ole ollut vaihto-oppilaana. En ole käynyt Interraililla. Opinnot tai työ eivät ole vieneet minua ulkomaille. Lapsiperheenä lomailimme vain kotimaassa.

Ensimmäisen passin hankin 40-vuotiaana. Esittelin matkakumppaneilleni itseäni satumaisena harvinaisuutena edestä ja takaa, kun käytin sitä ensimmäisen kerran Vaalimaan tullissa matkallani tsaarin kaupunkiin.

Toisaalta olen tuskin toiselle kymmenelle ehtineenä lähtenyt vanhemmilleni ilmoittamatta isonveljeni kanssa Upsalaan, josta minun ymmärrykseni mukaan tiesimme vain, että se on Ruotsissa ja että sisaremme Maija asuu siellä. Nukuimme rähjäisessä laivassa kansituolien alla makuupussissa. Upsalan opiskelijakorttelin kapakassa Risto tilasi sujuvalla ruotsilla juotavaa: "Yks juise." Olen ylittänyt lossilla Muonionjoen parhaina sunnuntaina kymmeniä kertoja peräjälkeen, miten kauan isältä nyt meni Karesuvannon kirkossa saarnatessa. Kemin kaupungin läpi olen ajanut samaisen saarnamiehen kyydissä taunuksella, jossa ei ollut jarruja. Hytölän kylältä Konnevedelle olen istunut vain yhdellä pakaralla, kun toiseen oli pistänyt hangon piikki. Kempele, Kärsämäki, Sumiainen ja Suolahti ovat jääneet niiltä matkoilta mieleen.

Niiltäkö ajoin vai mistä minuun on pesiytynyt tarve muistaa se, mitä lukee suuntaviitoissa? Ennemmin kuin häkellyttävistä määränpäistä haluaisin puhua kaduista, vesireiteistä tai rautateistä, jotka niihin vievät, tunnelmasta, joka muuttuu kesken korttelin, asemien merkkiäänistä, joita Mikko laulaa vielä viikkojen päästä, saapumisen ja lähtemisen lumosta.

Pariisista haluan kertoa Place des Victoiresista, Voittojen aukiosta, pienestä harmaasta kapeiden katujen risteyskohdasta, joka kohta helteiseksi käyvän sunnuntain aamuna on viileä ja hiljainen ja tarjoaa monta suuntaa, joihin lähteä. Meidän ei pitäisi lähteä sitä kapeaa, kaartuvaa kujaa pitkin, jota tekisi mieli, ja siksi valitsemme juuri sen. Se vie meidät vielä pienemmälle aukiolle, jolla on kirkko, jossa ihmiset rukoilevat. Vieriviereen kiinnitetyissä seinälaatoissa he kiittävät äitiään Mariaa ja pyhää kotikirkkoaan menestymisestään elämän eri aloilla. Suuriin kynttelikköihin he ovat sytyttäneet kynttilöitä Pyhälle Jeesus-lapsen Teresalle ja jopa hänen vanhemmilleen, ammoin kuolleille, suloisen tyttärensä nuorena menettäneille ranskalaisvanhemmille, jotka näin jälkijunassa ja harmillisesti siitä mitään tietämättä ovat saamassa itsekin autuaiden pyhien arvon. Mistään paitsi portailla istuvasta kerjäläisestä ei arvaisi, että kirkossa palavat valot ja ystävällisesti hymyilevät ihmiset kulkevat penkkien, tuolirivien ja sivualttareiden väleissä osallistuakseen kohta messuun, jota nunnankaapuun pukeutunut nainen valmistelee alttarilla.

Yritän sanoa: kaikenlaista tapahtuu koko ajan, vaikka sitä ei näe. Vaikka kokonainen sukupolvi kerrallaan näyttää olevan joko liian vanha kokeakseen asioita kaikin aistein tai liian nuori ymmärtääkseen iättömyyden sanelemia vivahteita, aina on niitä, jotka jo kohta jossakin kertovat, millaisia pyhiä yksinäisiä kokemuksia heille ovat tarjonneet tilanteet, joista heidän ei ole kuviteltu ymmärtäneen mitään.

Kun Montmartren kukkulan turistikadut täyttyvät sorinasta ja Sacré-Coeurin kirkossa kuljetaan turhautuneen järjestysmiehen viitoittamassa jonossa, takakadulla vain korttelin päässä seisomme Mikon kanssa kahdestaan täydessä hiljaisuudessa ja katselemme Pariisin viimeistä viinirinnettä, pientä vihreää aurinkoista kaistaletta rypäleitä nuokkuvine köynnöksineen.

Entisen kotikaupunkini, pahoin parjatun Espoon, 550-vuotisjuhlaan juuri valmiiksi saatuun kirjaan olen kirjoittanut kolmevuotiaasta Elsa Linneasta, josta en tiedä muuta kuin hänen pienen hautakivensä Espoon tuomiokirkon kupeessa. Katselen Elsa Linnean kanssa menneitä vuosisatoja kirkon vieressä poimuilevan joen sillalta. Vesi on liikkeessä, ja ihmettelemme, pakkoko sen puron on olla niin suuri, kunhan se vain jatkaa matkaa. Niin lyhyt kuin oli Elsa Linnean elämä, on lopulta jokaisen aika. Ei joen kulusta voi tietää enempää kuin sen, mikä sillalta juuri nyt näkyy.

Mikä menneestä otettaisiin, Elsa Linnea? Minkä annettaisiin jäädä?

Jätetään se, mikä rajaa ulos, holhoaa tai määrittelee yläpuolelta, minä sanon.

Pidetään se, mikä virtaa, sanoo Elsa Linnea.

Elokuinen kiiltomato

Ensimmäisinä lomanjälkeisinä päivinä, kun Mikko on lähtenyt Sturenkadulle, olen joutunut merkilliseen yksinolon tuomaan sisäistyneeseen tilaan. Ajatus ja asento ovat yhtäkkiä täysin vapaat, mutta samalla tarpeettomuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden vaatteessa. Tietoisena siitä, että tämä on todempi tosi kuin ainaisen yhdessäolon mutkaton ja joskus tukahduttavaksi saakka kiinteä totuus, kuulostelen sitä kuin vanhaa tuttua. ”Yhteisiä vuosia voi olla kaksikymmentä, kymmenen tai viisi, mutta ihan yhtä hyvin vain yksi”, sanoo Mikko, kun läpimärkinä kierrämme illalla läpimärkää Malmin lentokenttää, jolta nousee yksi ainoa kone sadetta päin.

Yksinäisyydessä minua hämmentää turvallisuus, jota yhtäkkiä tunnen. Jos entisessä kodissani Espoon korkeimmalla paikalla putosin muumiomaiseen äänettömyyteen, koskemattomien hankien keskelle moneksi päiväksi ja ajattelin, ettei tule koskaan muuta ja että tänne erakoidun odottamaan elokuun öiden kiiltomatoa kivelle, nyt olen kaiken muutoksenpelon keskellä paljon levollisempi. Kuin Mikon vankkumaton läheisyys vakuuttaisi voimaansa vielä senkin jälkeen, kun Mikkoa ei enää ole.

Mikko on kiihkeä kireyteen saakka ja innokas niin että manialta maistuu, mutta avoin hän on kaikkine tunteineen sellaisella voimalla, etten voi kuin hengästyä. Niin avoin hän on jopa salaisuuksiaan säilyttäessään tai varsinaista tunnettaan kätkiessään, että katselen hänessä ihmisen ruotoa ja rankaa paljaammin kuin kenessäkään muussa. Ja entä minä itse. Kaikenlaista minussa kuljeksivaa ja käsistäni syntyvää Mikko on saanut panna pinoon ja kysyä, vieläkö aiot lisää tätä lajia vai uskaltaisitko vihdoin viimein muuta.

Minua hämmentävät mahdollisuudet, jotka yhä ovat, mutta joita en uskalla tai näe tarpeelliseksi tavoitella. Niin kuin kaikkien tyhjiksi käyneiden päässä kulkevat minussakin ajatukset siitä, mitä kaikkea voisi, jos vain ottaisi asiakseen. Mutta jos johonkin tartun, tunnen kohta ulkopuolisuutta. Muut ovat tarttuneet siihen jo, ja miten itsetietoisella kädellä.

Ja sitten lopulta ihmettelen löytämisen hitautta ja haurautta. Kuka sileäihoinen tietää, mitä ryppyjä kantava on nähnyt?

Tuija lähettää aamun ajatuksen: "Jotkut ajattelevat, että asiaan pitäytyminen tekee ihmisestä vahvan. Toisinaan se merkitsee irti päästämistä."

Terveisiä pergolasta

Tapanilassa rakennetaan. Tapanilassa vaihdetaan märkiä puruja, kattoruoteita ja vuorilautoja, suoristetaan littaan länähtäneitä taloja, kaivetaan salaojaputkia, maalataan ja naputetaan ja harotaan epätietoisina päätä. Tapanilalaiset ovat vasara kourassa koko ajan. Kesäillassa sirkkeli soi.

Kesän mittaan valmistunut pergola on Tapanilan työmaat pienoiskoossa. Hanketta on valmisteltu hartaasti, mielikuvissa jo vuosikaudet. Paperille piirrän ensimmäisen aikeen heinäkuussa 2007, kun tuskin olemme taloon muuttaneet. "Lentävähiuksinen runoilija kuumakkonsa kanssa grillipergolan puolikkaassa", lukee kuvan vieressä. Tuomas hahmottelee virallista piirustusta sähköiseen muotoon huhtikuulla.

Ensin kaivetaan kuoppa. Ei, paikka ei ole hyvä. Siirretään vähän. Tuomas kaivaa lisää. Pihan nurkkaan kertyy nurmimatosta ja mullasta vuori. Alkaa sataa. Käsipelillä betonin sotkeminen tekee Tuomaksen selän kipeäksi. Huh huh. Oliko se piirustus varmasti hyvä? Ettei vain ollut liian massiivinen? Tai liian avoin? Tai liian suljettu? Milloin tämä sade loppuu? Miten syvään ne kulmatolpat pitää valaa? Ja tuleeko siitä sellainen kuin pitää?

En tiedä, sanoo Tuomas. Tämä on mun ensimmäinen pergola.

Sitten nousevat kulmapuut. Herraisä nähköön, noin korkea! Katselemme ikkunasta silmät ymmyrkäisinä. Älkääs hätäilkö, Tuomas sanoo. Kepeissä on vielä senttejä liikaa. Sitten alkaa sataa. Sade ei ihan hevin lopu tai ainakin sitä on tarjolla aina silloin, kun Tuomas ei ole seulomassa uimarantojen hiekasta roskia.

Lopulta nousee komeasti lovettuun koloonsa kuningaspalkki, se, jonka varaan vähän myöhemmin lovetaan kattoparrut, ne, joiden lomasta nyt katselemme öistä taivasta. Se on juhlallinen hetki. Tuomaksen pitää nostaa se paikalleen monta kertaa, että ehdin saada kuvan.

Kivestäkö tehdään lattia vai puusta? Kuinka monta pystypuuta milläkin sivulla? Tuleeko tarpeeksi tukeva ilman kulmatukia? Monenlaisesta väännetään korvienväli kiemuralla. Ja kun sitten puinen lattia juuri ennen naapurin Nikon rippijuhlia saadaan paikalleen, näyttää somasti sijoilleen asettunut piilopirtti tanssilavalta. Huh. Kyllä se siitä ensi kesänä, kun saadaan tumma väri pintaan, lohduttelee Mikko.

Takaseinässä ovat ensi istunnolla vain poikkiparrut. Pystypuita lojuu jokunen maassa. Minua mietityttää viimeiseen saakka tasaisista väleistä rakentuva seinä. Häkkihän siitä tulee ja toistaa harmillisesti takana olevan aidan teemaa. Siispä muunnelma ja uusi rytmi. Japanilaista vaikutelmaa saadaan sarjoittamalla uudelleen, 3 - 4 - 3.

Minkä teet, tee niin kuin Herralle. Hartaudesta ei ole tässä urakassa ollut puute, ja melkoisen pyhä on sekin hetki, kun takaseinän puut juuri ennen Mikon juhlaa ovat lopulta paikallaan ja istumme kolmisin olohuoneessa, Tuomas, Mikko ja minä. Emme tahdo saada sanaa suusta.

En tiedä, millaista on astua ensimmäistä kertaa vastavalmistuneeseen omaan taloon. Mutta tiedän, miltä tuntuu astua vastavalmistuneeseen pergolaan.

Al fresco

Pergola on valmis. Vain ensi kevääksi jäävä maastouttava pintakäsittely puuttuu. Ensimmäisen kerran istumme juhlallisella joukolla heinäkuun lopun pimeässä illassa. Nuoriso on tullut suunnittelemaan Mikon urheilukisoja. Pihavalot valaisevat röyhyäviä kasveja. Siili kuopsuttaa korvallistaan kotipensaassaan ja kävelee muina miehinä nurmikon poikki. Lepakko lentää Kuoppatien valoja päin.

Sitten jatkuvat tämän kesän loputtomilta tuntuvat sateet. Mutta heti, kun kuiva päivä alkaa hämärtyä, sanoo Mikko: Istutaanko tänään pergolassa? Minä olen tunnustelevinani sään kylmyyttä: Eikö lasikuisti olisi parempi? Mutta kun vedän vaatetta niskaan ja kääriydyn vilttiin pergolan penkille, tuoksut, äänet ja ulon pyörryttävä lemu työntyvät tajuntaan.

Kirjasta, siitä Al fresco -nimisestä, katselemme eteläisten maiden pergoloita, kuisteja, ulos miltei rajavyöhykkeettä aukeavia olohuoneita. Ihan iholla tuntuu kuuman päivän jälkeinen pehmeä yö. Soittavatko peräti kaskaat? Mutta kun kävelemme kylmänkostean nurmikon poikki sisään, ajattelemme yksissä tuumin, että mitä siitä. Tehdään tästä ympärivuotinen elämäntapa: kerran viikossa, kerran kuussa ilta pergolassa. Vällyn allahan tarkenee vaikka rekikyydin viimassa.

Ennen kuin pergolan nurkalle istutetut villiviinit peittävät pergolan katon, katselemme sen kattoparrujen läpi pilvien liikettä, yön tähtiä. "Pidetään aina paljaana katseluaukko", ehdottaa talon seinän villiviiniä jatkuvasti kurittava Mikko. Se on vähän sama kuin se, minkä vuosi sitten kirjoitin Mikon syntymäpäiväkorttiin: "Ei päästetä pitkäksi kodin ja paratiisin välimatkaa."

Alkava syksy koettelee meitä kumpaakin. Miten selvitä töistä? Miten säilyttää mieli? Varjeltuvatko voimat? Jaksaako antaa ja ottaa vastaan? Ja kaiken pohjalla on koko ajan vääjäämätön virta: Miten kauan tätä kestää?

Kun melkein hetken mielijohteesta istumme alas ja ostamme lennot Pariisiin elokuun viimeiselle viikolle, Reetta sanoo: Te matkustelette aika lailla. Mihin minä: Nyt on sellainen olo, että elämästä on tehtävä tiivistelmää.