Kysyn Kikalta originaalia. Se on kuin onkin näyttelyssä Mariankadulla. Ennen huomisaamun lentoa emme ehdi sitä katsomaan.
Mutta toisin kuin luulen, kuvan nimi ei olekaan Marian elokuu, vaan Tulevaisuuden suunnitelmia. "Maalasin siihen paljon toiveita, tunteita ja mahdollisuuksia", kirjoittaa Kikka.
Haluan ne kaikki.
tiistai 23. lokakuuta 2007
Ihmeitä tekevä kuva II
Kasaan kiireellä viimeisiä töitä ennen matkaa. Kikka lähettää Lasten Pyhäkoulun Filippoksen näytekuvana. Kerkeäjalkainen kaveri tavoittaa siinä kastetta kaipaavan eunukin jossakin Jerusalemin ja Gazan välimailla. Ihastelen lapsekasta alttiutta, jonka Kikka on saanut maalatuksi juoksijan intoon.
Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.
Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?
Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.
Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.
Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?
Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Rangaistusvero
Minulle ja Mikolle on turha puhua syyllisyydestä. Olemme vuosien mittaan kantaneet sitä syystä ja syyttä. Siksi emme tietenkään ole nytkään voineet ohittaa sitä tosiasiaa, että vähintään jonkun päässä pyörähtää kysymys rangaistuksesta. Näinkö vain me raskaisiin, toisten kannalta kohtuuttomiinkin ratkaisuihin elämässämme päätyneet saamme nyt vain sitä, mitä olemme tilanneet?
Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.
Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.
Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.
Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?
Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.
Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.
Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.
Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.
Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?
Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.
Erilainen asento
Nukumme yön pätkissä. Sekavista unista havahdun tuon tuosta katsomaan, että hevoskastanjassa on edelleen lehti. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen Mikko lukee yhteisen aamukahvin painikkeeksi Hesaria. Minunkaan ei ole vaikea solahtaa hiljaisuuteen, jossa ikkunasta näkyvän Tuomaankujan mansardikattoisten talojen lomassa kuljeskelevat kaikki rakkaani kuka minkäkin ikäisenä, äiti harmaassa sinikuvioisessa mekossaan, isä kyykyssä oven takana ottamassa lapsenlapsia vastaan ja Mikko 13-vuotiaana pitkätukkana, 18-vuotiaana miestä teetätellen, risupartaopiskelijana ja nuorena perheenisänä, mitä kuvia hänestä nyt muistan nähneenikään. Yhtä lailla hän ehtii kiivetä Casanuovan kotivuorelle Firenzuolassa, käydä sen loputtomille niityille pitkäkseen, haroa levottomasti poskea ja leukaa ja näyttää keskisormella kartasta, minne seuraavaksi.
Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.
Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.
Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.
Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.
Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.
Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Peilisali
Alan oikein Annin riemuksi preparoida samaa rataa kiertävää kehitelmääni. Mietin niitä, jotka vieraantuvat kirkosta tai sen uskosta. Uskominen itsessäänkö tai paremminkin sen puuteko heidät vieraannuttaa? Tuskin. Ihmiset vieraantuvat siitä, minkä aika on ohi.
Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.
Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.
Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.
Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.
Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.
Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.
Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.
Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.
Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.
Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.
Linnunradan laidalta
Kirjoitan pitkän pätkän Tapanilan kirkon 50-vuotisjuhlasta, jossa Mikko on tänään laulanut peräti Herran teoista, mutta pyyhin sitten kaiken pois. Minusta tuntuu yhtä aikaa naurettavalta ja oireenmukaiselta puhua Jumalasta juuri nyt, kun hän muiden mielestä näyttää olevan ainoa, joka jotakin voi.
Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?
Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.
Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?
En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.
Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.
Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?
Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.
Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?
En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.
Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.
lauantai 20. lokakuuta 2007
Jos kaupunki tulvisi
Vihdoinkin selviämme pihatöihin. Päivä on kirkas, puissa vielä keltaista. Mikko haravoi ja kokoaa kompostin, minä siirrän valeistutukseen survaistut lopullisille paikoilleen. Kun nelituntisen urakan päätteeksi yritän saada pioninpalat tarpeeksi pintaan, ajattelen niitä kuin elämää. Kuinka monta kertaa se pitää kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen ennen kuin se on oikeassa kohdassa ruvetakseen kukkimaan? Missä olemme ensi keväänä, kun tänään maahan työnnettyjen helmililjojen sipulit nostavat lehdenkärkiä maasta? Kuinka monta kevättä Mikko ylipäänsä näkee?
Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.
Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.
Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.
Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.
Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.
Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.
Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.
Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
