Peilisali

Alan oikein Annin riemuksi preparoida samaa rataa kiertävää kehitelmääni. Mietin niitä, jotka vieraantuvat kirkosta tai sen uskosta. Uskominen itsessäänkö tai paremminkin sen puuteko heidät vieraannuttaa? Tuskin. Ihmiset vieraantuvat siitä, minkä aika on ohi.

Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.

Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.

Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.

Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.

Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.