Vihdoinkin selviämme pihatöihin. Päivä on kirkas, puissa vielä keltaista. Mikko haravoi ja kokoaa kompostin, minä siirrän valeistutukseen survaistut lopullisille paikoilleen. Kun nelituntisen urakan päätteeksi yritän saada pioninpalat tarpeeksi pintaan, ajattelen niitä kuin elämää. Kuinka monta kertaa se pitää kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen ennen kuin se on oikeassa kohdassa ruvetakseen kukkimaan? Missä olemme ensi keväänä, kun tänään maahan työnnettyjen helmililjojen sipulit nostavat lehdenkärkiä maasta? Kuinka monta kevättä Mikko ylipäänsä näkee?
Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.
Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.
Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.
Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti