Erilainen asento

Nukumme yön pätkissä. Sekavista unista havahdun tuon tuosta katsomaan, että hevoskastanjassa on edelleen lehti. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen Mikko lukee yhteisen aamukahvin painikkeeksi Hesaria. Minunkaan ei ole vaikea solahtaa hiljaisuuteen, jossa ikkunasta näkyvän Tuomaankujan mansardikattoisten talojen lomassa kuljeskelevat kaikki rakkaani kuka minkäkin ikäisenä, äiti harmaassa sinikuvioisessa mekossaan, isä kyykyssä oven takana ottamassa lapsenlapsia vastaan ja Mikko 13-vuotiaana pitkätukkana, 18-vuotiaana miestä teetätellen, risupartaopiskelijana ja nuorena perheenisänä, mitä kuvia hänestä nyt muistan nähneenikään. Yhtä lailla hän ehtii kiivetä Casanuovan kotivuorelle Firenzuolassa, käydä sen loputtomille niityille pitkäkseen, haroa levottomasti poskea ja leukaa ja näyttää keskisormella kartasta, minne seuraavaksi.

Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.

Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.

Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.