Kasaan kiireellä viimeisiä töitä ennen matkaa. Kikka lähettää Lasten Pyhäkoulun Filippoksen näytekuvana. Kerkeäjalkainen kaveri tavoittaa siinä kastetta kaipaavan eunukin jossakin Jerusalemin ja Gazan välimailla. Ihastelen lapsekasta alttiutta, jonka Kikka on saanut maalatuksi juoksijan intoon.
Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.
Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?
Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti