Linnunradan laidalta

Kirjoitan pitkän pätkän Tapanilan kirkon 50-vuotisjuhlasta, jossa Mikko on tänään laulanut peräti Herran teoista, mutta pyyhin sitten kaiken pois. Minusta tuntuu yhtä aikaa naurettavalta ja oireenmukaiselta puhua Jumalasta juuri nyt, kun hän muiden mielestä näyttää olevan ainoa, joka jotakin voi.

Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?

Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.

Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?

En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.

Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.