Rangaistusvero

Minulle ja Mikolle on turha puhua syyllisyydestä. Olemme vuosien mittaan kantaneet sitä syystä ja syyttä. Siksi emme tietenkään ole nytkään voineet ohittaa sitä tosiasiaa, että vähintään jonkun päässä pyörähtää kysymys rangaistuksesta. Näinkö vain me raskaisiin, toisten kannalta kohtuuttomiinkin ratkaisuihin elämässämme päätyneet saamme nyt vain sitä, mitä olemme tilanneet?

Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.

Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.

Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.

Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?

Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.