Tietä käyden tien on vanki

Isä siteerasi Hellaakoskea. Tietä käyden tien on vanki, Hellaakoski oli kirjoittanut. Vapaa on vain umpihanki.

Siksi ajattelin juuri isää, kun kalenteriluukullamme kyläläiset kulkivat kapoista kynttiläpolkua pergolaan ripustettujen lasipurkkilyhtyjen ohi. Yksikään ei astunut väylältä. Mekin kiersimme varovasti pihan toista reunaa sytyttämään ja sammuttamaan tulia.

Juuri kun olen ryhtymäisilläni rakentamaan perinteisistä perinteisintä, tuntemattomaan astuminen on mielessäni.

Potilaan vaimolta

Muinoin naapurissa asui suuren perheen äiti, terveydenhuollon ammattilainen. Häneltä löytyi yhtenä aurinkoisena perjantaina rinnasta epäilyttävä patti, joka oli tarkoitus leikata heti maanantaina.

Pahaksi onneksi perheen isä oli töissä ulkomailla koko viikonlopun. Nainen ehti surra pienten lastensa äidittömäksi jäämisen vaivat, oman elämänsä ennenaikaisen katkeamisen, pihan, jonka laitto jäisi lopullisesti kesken, ja sielun, jota ei ollut autuuden asialla rasitettu.

Lapset kiipeilivät puihin niin kuin aina, mutta äiti oli kotona itkemässä. Sunnuntai-iltana hän kävi näyttämässä kaulaansa naapurinmiehelle, lääkärille. Nieleminen oli käynyt vaikeaksi, ja nainen oli ammattilaisena tunnustellut rauhasensa. Etäpesäkkeet olivat ehtineet jo sinne ja tänne. Naapurinmies tutki kaulan ja käski naista rauhassa pöydän ääreen. Etäpesäkkeitä hän ei ollut löytänyt. Mitä nyt oli kaula kovasta itkemisestä turvoksissa. Maanantainen leikkaus paljasti patinkin vaarattomaksi.

Kun kolmen kuukauden välein tarkistettavaa PSA:ta varten on taas tänä aamuna laskettu Mikon suonesta verta, olen ehtinyt kaksi pitkää viikkoa rauhoitella häntä: Ei, tuo jalkakipu ei kuulosta luustoperäiseltä. Ei, onhan sinulla ennenkin tuollaisia oireita ollut. Muistatko, rintaranka on se ensimmäinen paikka. Kuule, kuumissa aalloissa on ennenkin ollut noin voimakkaita eroja.

Tiedän kyllä, että jonakin päivänä Mikon sisäiset tuntemukset voivat olla karusti täyttä totta. Mutta häikäisevä on ihmisen kyky hyvinäkin hetkinä antaa pelolleen sellainen valta, että se jähmettää jäsenet ja panee luut vihlomaan. En vähättele sitä hiljaista, epätoivoista huolta, joka painaa Mikon selkää kumaraan ja vie poskilta kirjaimellisesti värin. "Mä voin nyt todella huonosti", hän saa tuskin sanotuksi, vaikka vain muutama viikko sitten uskoi varmasti, että vuosia on vielä paljon jäljellä. Viikon kuluttua tuleva koevastaus vapauttaa hänet taas elämään.

Paikkalinnun päivä

Eilen illalla kävelimme pitkästä aikaa Helsingin katuja: pienen pienet etäisyydet asemalta Stockmannille, Stockmannilta Ateneumiin (Picassoja, kyllä), Ateneumista yliopistolle ja sieltä Esplanadin puiston poikki Korkeavuorenkadun Gastoneen. En yltynyt tähyilemään ympärilleni, koska jo lumettomien katujen kopina nostatti rinnassa koulumatkoja kävelevän, ilmeettömään sisäisyyteen kääntyneen Kaisan tunnot.

Aina uudelleen minut yllättää pyhä paikka. Kahdeksanvuotiaana olin Muonion isoissa seuroissa, ja Vuollon Maaritin kanssa pakoilimme seurapuheita ja huivipäänaisten kimeitä liikutuksia hiekkakuopalla. Ihmettelin hiekkaseinässä vilkkuvaa menoa ennen kuin ymmärsin, että törmäpääsky siinä satoine sukulaisineen sukkuloi pesän suulla sisään ja ulos, jatkuvassa liikkeessä. Tarkemmin katsoen seinämä oli mustia pesäaukkoja täynnä. Olin kaukana kotoa ja kaipailin kuka ties Vellamon puiston keinuja tai Keskikadulle ruutua hyppäämään. Kaiken kikatuksen lomassa minua järkytti se jatkuva liike. Onko elämä pelkkää lähtemistä? Mihinkään ei voi jäädä?

Eilen, jossakin siinä Esplanadin tummaoksaisten puiden katveessa, tuli juuri päinvastainen mieleen.

Hämärää puhkomaan

Syyskuun viimeisestä viikosta Amalfin rannikolla panen talteen ainakin nämä: aamuiset auringonsäteet ikkunaluukun raoista, kiipeämisen tihentämän hengityksen, häikäisevän meren, oliivipuun vihreän hopean.

Välillä mietin, miten ihmeessä kaikki maisemat voivat mahtua ihmisen muistiin. Tai miten kyltymättä voi imeä itseensä valoa ja heti kohta varjossa olla pahasti sitä vailla.

Ihmeitä tekevä kuva 3

Kanadassa talvikuukaudet viettävän Annin blogi panee minussa suuria virtoja liikkeelle. Otan ehkä liian tosissaan hänen masennuksensa kahdeksasta neljään -elämän ensi metreillä. Sen täytyy johtua siitä, että kokemus on tuttu. Ehkä juuri parhaillaan aloittelen jokavuotista ja aina yhtä tuloksetonta tilintekoa: onko tässä mitään järkeä, elämässä tai työssä?

Minua piinaavat syvät epäonnistumisen tunnot. Yksittäisiä lauseita vuosikymmenien varrelta nousee mieleen, niitä sellaisia, jotka paljastavat puutteiden ja virheiden sijaan jotakin kokonaisvaltaista, vinoonkasvanutta. Syyllistymään taipuvaista ei lohduta vääryyden analysoiminen sen enempää kuin olkapäälle taputtava ystävän käsi. Itsensä hyväksymisen sijaan pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen.

Oksat pudottelevat vettä ikkunan takana, kun mietin, minkä voimalla jaksan. Jossakin menneiden vuosien runossa Anna-Maija vastaa: kukkien tuoksulla. Minuun se ei tepsi. Minulle voimaa antaa kauas katseleva kuva. Tämänkertainen on Ravellon Villa Cimbronesta, Amalfin rannikolta.

Talviomena

Villi ja nälkäinen

Tapanilan viini- ja virsiseura veisasi eilen illalla Suvin luona pitkälle viidettäkymmentä virttä, kaikkine säkeistöineen. Vaikka kokous saman asian äärellä ei ollut ensimmäinen, aikaisemmin emme ole tainneet yhtä tarkkaan tapailla virsikirjan ääriä. 400-luvun maahanpanijaisista (242) siirryimme poliittiseen neuvonpitoon (522), vastasyntyneen hämmästelystä (217) ulkosuomalaisen koti-ikävään (595). Jumalisesta mysteeristä (386) ei ollut pahakaan matka isänmaalliseen paatokseen (584) eikä kosmisesta yksinäisyydestä (482) Edomin lounatuuleen (105). Ja miten sitkeästi opettelimme taas Naton lumipukuisten työmaavirttä 630.

Samojen kansien sisällä kulkee monta Jumalaa, totesimme me. Synnin ja kilvoituksen lomassa laulavat valasparvet ja kulkevat erämaiden villit ja nälkäiset eläimet. Velvoituksen jykevää sanaa kuuntelee hiljainen, haavoittunut sydän.

Tänään kävi Suvi palauttamassa Mikon lakin. Taivaantotisen veisuumme aikana se oli lähtenyt Oton päässä lavatansseihin ja palannut retkeltään vasta yösydännä. Ylimääräinen bonus silkasta veisaamisesta.

Dokumentaristi

Olemme erehtyneet tarttumaan hyllyihin ja laatikoihin kertyneisiin pinoihin. Sitä ei ihmisen pitäisi tehdä. Pinoista putoilevat kesken tai peräti unohduksiin jääneet työt, tarpeettoman yksityiskohtaiset muistot ja elämän hajanaisuudesta kiusallisesti muistuttava sälä.

Ja millainen painolasti on ollut pinoihin tarttumattomuus. Kuukaudesta toiseen olen kuljettanut muistettavien listassa järjestettäviä ja arkistoitavia. Nyt kun olen levittänyt ne pitkin taloa, en enää ymmärrä, mikseivät ne olisi voineet jatkaa elämäänsä entisillä sijoillaan.

Kukaan ei ole dokumentoinut elämäänsä niin tarkkaan kuin minä, sanoo Mikko. Hänellä itselläänkin on kyllä kaikkinaista tallessa, 14-vuotiaana perustetun Nuorison kulttuuripoliittisen yhdistyksen vakavista asiakirjoista alkaen. Jostakin muovitaskun mutkasta on tässäkin pinojen selvittelyssä löytynyt hänen samettiposkisia pitkätukkakuviaan kaukaiselta 70-luvulta. Vertailun vuoksi pistän meidän kahden viereen Tuomaksen, jolla on 25 vuoden ajalta tavaraa muutaman pöytälaatikollisen verran ja seuraavassa muutossa kuulemma siitäkin vähenee.

Selaan puoliksi kirjoitettuja aanelosia, raportteja, lehtileikkeitä, matkoilta kertyneitä rypistyneitä karttoja, hyvää mieltä tuoneiden ravintoloiden käyntikortteja Nizzasta, Assisista. Kuka tällaiseen ikinä palaa? Sen yhden nostalgisen löytämisenkö takia näillä kannattaa kaappejansa täyttää?

Niin kuin olisin enemmän olemassa, kun paperi näyttää, että olen ainakin ollut.

Niin kuin pitää

Yhteen aikaan sanoin vähintään kerran päivässä elämästä, ettei se mennyt niin kuin piti. Eilen puhuttelin samalla tavalla puutarhaa. Aina olivat tiellä omenoiden painosta notkuvat oksat, ja lipstikka oli imaissut itseensä keltaista ennen aikojaan. Naapurin pyhä puu oli siementänyt jokaisen laatansauman ja lehtikupin täyteen moskaa. Villiviiniä kuritin sieltä täältä ja kysyin, eikö hän, hyvä ihminen, voisi työntää vain muutamaa vartta kerrallaan ja vain sovittuun suuntaan. Wisterian vieressä ojenteleville viiniköynnöksille saarnasin samaa, vaikka olin itse jättänyt ne oman onnensa nojaan, puutarhurin hoidettaviksi jalostetut raukat pienet.

Myöhemmin tein kynttilänvalossa pergolassa sovintoa. Eikö niin, hain Mikosta tukea, eikö niin, että oikeaa rakastamista on se, että alussa tekee kaikkensa tarjotakseen toiselle mahdollisimman hyvän kasvupaikan. Sitten on vain annettava toisen kasvaa sellaiseksi kuin hän on. (Enkä voinut juuri silloin katsoa raparperiin, joka on työntänyt tunguusien tupsukukat nurin, puhumattakaan röyhytattaresta, joka nielaisee kaikki naapurit helmoihinsa ja rohkenee sitten vielä päästää yhden suuren oksansa repsahtamaan niin, että päivältä piilossa ollut alaston runko näkyy.)

Aamulla paistoi aurinko. Kävelin paljaat jalkani jäähtyneiksi kylmässä kasteessa vain nähdäkseni, että kaikki on, tarkemmin ajatellen, juuri niin kuin pitää. Miten onkin koivu osannut pudottaa lehtensä hartaudella pitkin pihaa, miten rantakukka varjella nuppujaan aukeamasta tänne saakka ja krassi työntyä pergolan pylvästä kohti.

Miksi laskea pienessä ruukussa rimpuilevan kesäkurpitsan mädäntyneet hedelmät, kun voi laskea myös ne, jotka on pilkottu patoihin?

Hidasta elämää

Olemme käyneet Pirttikoskella opissa. Pitää hidastaa. Se tarkoittaa muuttoa mummonmökin kasvimaan laittoon jo huhtikuulla ja paluuta kaupunkiin vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen tai vaihtoehtoisesti kahden kuukauden kävelyretkeä jossakin itäisessä Euroopassa.

Emmekös me jo melkoista hidasta elämää vietä, minä sanon. Helppohan se siinä on, saunan kuistilla, kun ei juuri silloin ole menossa minnekään muualle kuin löylyyn. Sitten kun huomaa, mikä kaikki olisi pitänyt tehdä jo tai millainen määrä pelkkiä moneen suuntaan sojottamisen tuottamia ystävällisiä haasteita kalenteriin kertyy, on pakko keksiä hitaalle elämälle toinen nimi. Vaivaa kun vaatii jo olla vakaasti läsnä siellä, missä milloinkin on.

Leenaa olin saattamassa Jämsän kirkkomaahan perjantaina. Illalla sytytteli Tulgas-seura vielä tulia pergolan ääreen. Jaakko pääsi ripille. Terveystiellä hyvästeltiin Italiaan-muuttajia. Ulla, Juha ja Mari istuivat yötä myöten. Aamulla veisattiin jo Huopalahden kirkossa ja iltapäivä retkitettiin sen täyteen ikään tullutta kirkkoherraa Kivinokan luontopolulla, kaislikon kohinassa. Maanantaina kokoontui toista kertaa dalit-solidaarisuusverkosto.

Lehtileikkeet ja aukinaiset kirjat täyttävät yläkerran vierassängyn. Joka välissä Mikko kirjoittaa. Tahti kiihtyy. Päivässä pitäisi saada käsiteltyä puolitoista vuotta. Se ei ole helppoa, kun jokaiselle työpäivälle on muitakin merkintöjä. Minä katselen ikkunasta tyhjän ruudun yli. Maaria sen tietää, että valmista pitäisi jo olla.

Eilen illalla teippasimme vanhainkoti Helenan seinään tervetulokuvia Anna-Maijalle, joka on viettänyt sairaalassa koko kesän. Tänään hän muuttaa uuteen kotiin, sängyn ja yöpöydän kokoiseen nurkkaukseen neljän hengen huoneessa. Siellä häntä odottavat koivunrunkoon nojaileva Taisto, voimainsa päiviä elävä retriittikissa Hilpukka, mistään hätkähtämätön ja kirjaansa suojeleva (nyt vasta sen huomaan) veli Francesco ja väsymättömään rukoukseen kätensä nostava Jumalanäiti. Kenelläkään heistä ei ole tänään kummoisempi kiire.

Jos Sarafan osaisi puhua

Aamuisin purjehdimme ilmaisia kilometrejä häikäisevässä maisemassa. Daphne on vihdoin päässyt sululta sululle kiipeäviä ja taas laskeutuvia kanavia ja koskena kuohuvaa Rhônea pitkin Välimerelle, ohittanut Marseillen ja etenee tuulia odotellen pitkin Rivieraa, vielä kaukana Mentonista.

Schildtin Toivematka on aamukirjamme, Sofi Oksasen piinallisen hitaasti etenevä Puhdistus iltalukemistoa. Niiden välissä yritämme töitä. Kun minulta menee kokonainen päivä erinäisiin, kauan vuoroaan odottaneisiin ompelemisiin ja silityksiin, harmittelen ajankulua ääneen ennen kuin ymmärrän saaneeni kerrankin valmista aikaan. Silitän 60-luvun Raittilasta perittyä, ikkunasta paistaneen auringon patinoimaa suurikuvioista Marimekon pöytäliinaa ja seurustelen pitkästä aikaa äidin kanssa. Minulle muistuu mieleen, millaisella liikkeellä äiti levitti liinaa olohuoneen pitkälle pöydälle.

Olonikin on tutusti sama: Mikko kulkee kirjahyllyltä toiselle eikä malta välillä olla kertomatta, miten 70-luvun lopun lestadiolaisuuskeskustelu nyt etenee, minä puuhaan omiani Siionin lauluja, niitä äidinmaitoisia, tapaillen. Vihreä, ikivanha Husqvarna surisee, ja päivä kiertää pihan nurmikolta olohuoneen päätyikkunaan.

Kun saan valmiiksi liinat Lotan ja Antin uuteen keittiöön Raumalle, jätän taaksejääneet 50 vuotta sikseen ja katselen rohkeasti saman mitan eteenpäin. Kuka kaupassa astiaan tarttuva tai ikkunaan verhoa ripustava tulee ajatelleeksi, että ne kulkevat kodista, kaupungista, ehkä maastakin toiseen, niitä jaetaan eroissa ja saadaan perinnöksi ja käytetään jonakin päivänä kokonaan toisessa maailmassa, missä itse koskaan ehti elää.

Aina on niitä, joiden mielestä patinaa on liikaa. Sellaiset eivät levitä 60-luvun kauhtunutta juhlapöytään. Mutta niitäkin on, jotka levittävät sen tutuin liikkein, vaikka eivät tiedä, keneltä ovat liikeratansa perineet.

Hehtolitra

Kahtena iltana peräkkäin pergolassa puhutaan Jumalasta. Häneen ei oikein uskota. Mikä Jumala edes on, ihmetellään. Toisille yksinkertaisesta ja tutunkauniista uskomisesta luopuminen on vaikeampaa kuin toisille. Mikko tunnustautuu rakenteen rakastajaksi ja määrittelee minut rakenteista piittaamattomaksi mystikoksi. Nuorisolla on näkemyksiä äärestä laitaan. Pirkko edustaa sitkeintä kiinnipitäjää, mutta on samaa mieltä siitä, että jokainen ottaa elämästä ja Jumalasta (kuka tai mikä hän ikinä onkin) sen, mitä tarvitsee.

Minulle tärkeintä on rehellisyys, jolla asiasta puhutaan. Äkkiväärinkin ateisti suostuu antamaan periksi lohdutetuksi tulemisen tarpeelle. Toiset ovat hänen kanssaan samaa mieltä siitä, ettei jumalista ole maailmanselitykseksi. Suurimmalle osalle tärkeää on kuitenkin rituaalinen tapa ja kuuluminen joukkoon. Lotan ymmärrän ajattelevan koko tulevaa papintyötään. Se ei ole vähän, mutta ehkä juuri siksi on paikallaan puhua nyt ja näin.

Jälkimmäisenä iltana, Maijun kotiinpaluujuhlissa, tuuli puhaltelee kynttilät tuon tuosta sammuksiin. Asemalle saattelemme lähtijöitä jo pienessä tihkussa. Kotiin palatessa vettä tulee rivakammin. Märät riisuttuani seison kylpytakkiin kääriytyneenä lasikuistin portailla pimeässä vain vetämässä henkeä ja kuuntelemassa sadetta. Pihavalo hönkäisee pisaroiden sekaan höyrypilven tuon tuosta.

Mitä muistamisen arvoista jätän jälkeeni? Millaisia jälkiä itseeni on jäänyt? Eivätkö merkittäviä ole vain rakkauden ja rakkaudettomuuden jäljet? Ja jos rakkaudettomuus vääntää kasvot vinoon ja leviää syöpänä naapurikudoksiin, eikö rakkaus jää ainoaksi, jota kannattaa jälkeensä jättää?

Tärkeä on vain annosmitta. Miten rakastetaan sopivasti, riittävän lähellä ja riittävän kaukana? Mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa? Miten rakastetaan oman rakkaudettomuuden ohi?

Ja mistä ihmeestä Aino tietää, että puussa roikkuva pyöreä on jotakin, mitä kannattaa kurkotella? Kantapään kauttako pitää aina opetella hitauden ja malttamisen kirpeitä lakeja?

Burgundinpunainen

Istumme illan Hannan ja Jaakon pihassa nizzalaisella salaatilla. Minua jäävät kuumottamaan viininkorjuun ja Välimeren kuvat, käsillä tekemisen hartaus ja kaukaisten kaupunkien aukiot. Kotiin kävelemme uuden Tapanilan öisiä katuja kuin vieraassa maassa. Suuressa autiudessa ihmettelemme, ymmärtävätkö näiden tiheään rakennettujen talojen ihmiset istua eteläeurooppalaisilla patioillaan edes elokuun lämpimiä öitä.

Minulla on mennyt viikko lomaillessa, niin kuin Mikko sanoo, vaikka toisin piti. Olen kyllä siivoillut taloa, pessyt pyykkejä, kuopsuttanut pihaa ja siirrellyt papereita pöydällä. Schildtin Daphnen Toivematkalla olen edennyt Rhônen pärskeisiin, Avignonin kuutamossa parhaansa antavaan goottilaiseen surrealismiin. Mikon tutkimuskeskuksen historian ensimmäiset 65 sivua odottavat pöydänkulmalla lukemistaan ja arvelemaani työläämmäksi osoittautunut oma kirjaprojektini aloittamistaan. Väinö Havaksen olen kääräissyt muumionauhoihin odottamaan taas kerran aikaa parempaa.

Missä olen monille vaikutteille alttiina, menen päästäni, ei, sydämestäni, pyörälle. Haluaisin hengittää sisääni aukeiden ja suljettujen paikkojen erilaiset tuoksut, maistaa alkuperäiset maut, tunnistaa iholla, miten päivä lämpenee ja ilta viilenee, ja katsoa rapattujen seinien moninaiset värit. Kun lokakuussa 2007, juuri vakavaksi vetäneen syöpäuutisen jälkeen, nousimme Mentonin rinnettä eteläisessä Ranskassa ja katselimme korkealta Italian suuntaan, ajattelin, etten tahdo elämältä enää mitään muuta kuin tämän. Tämän meren, tämän kaupungin, tämän kivetyn kapean kadun, sen varrella olevan kirkon ja kaukana näkyvän Italian takia kannattaa vielä elää.

Sateen jälkeen

Tämä on se hetki, jota kukaan ei odota. Päiviä jatkunut sade on tehnyt kasvien varret raskaiksi ja hiekka on poimuilla. Kaikessa keskenkasvuisuudessani ihmettelen, miksi villiviini tai vaahtera osaavat kasvaa liikaa. Sinne tänne rehottavaiset ovat ottaneet oikeuden omiin kärhiinsä.

Mieli on moninaisista tunteista turta. Johannes parantelee kaasuräjähdyksessä palaneita kasvojaan jossakin Päijänteellä, Sora on tänään vaihtanut virallisesti nimensä ja Mikkoa ahdistelevat ulkopuolisuuden tunnot. Aamulla herään täyteläisenä unista, joissa kuljen Kivijärven pappilan aitan portaita ylös alas ja käärin isoisoäitini Maria Hongellin kutomaa ryijyä nurinpäin rullalle. Työpöytäni ikkunan takana on kastanjan synkkä verho.

Kohinan kupeessa

En yksinkertaisesti saa ryhtyneeksi työhön. Huominen deadline vilkkuu kalenterissa, mutta kävelen pitkin pihaa ja istahdan taas jonnekin katveeseen ihan vain kuullakseni, millainen havina ja suhina ympärillä käy.

Tuon tuosta käännän katsetta: kuka ihme on ommellut unikon siemenkodan poimut tuollaisella sametilla umpeen? Jakamisesta vielä viime vuonna vihoitellut pioni antaa sekin tänä vuonna parastaan. Virpiangervon alle taloksi asettunut siili kävelee rouvineen keskellä päivää pihan poikki välittämättä ihmissielusta vähääkään.

Kadotettuja kaupunkeja

Johannes käy näyttämässä Tshernobylin-matkan kuvat. Vietettyään päivän Riiassa hän on Valtterin kanssa lentänyt Minskiin ja matkustanut sieltä pari päivää myöhemmin yöjunalla Kiovaan. Päiväretki Tshernobyliin ja etenkin sen viereiseen, pahiten saastuneeseen Prypjatin aavekaupunkiin on saanut mittarin nakuttamaan - enimmillään säteily on liikkunut 2000 bequerellin tienoolla.

Kuvissa koululuokan lattia työntää koivua, juuri räjähdyksen jälkeen avattavaksi aiotun huvipuiston maailmanpyörä seisoo heinikon keskellä ja kokonaiset kerrostalot ovat hyytyneet odottamaan kaatumistaan. Joen rantapöheikössä on mies ongella terveellisen kala-aterian toivossa.

Kesän -41 jälkeen

Päässä kohisee niin, että muistelen lempeydellä herätyssaarnaajia, joiden mielestä pitäisi lakata yrittämästä ymmärtää ja ruveta vain sydämellä uskomaan. Koska olen sitäkin niin paljon elämäni aikana tehnyt, en anna nyt periksi.

Eilen istuin auringossa itseni punaiseksi ja luin vaarini Väinön saarnoja. Aamukahvipöydässä puhuttiin siis lestadiolaisesta kristologiasta, siitä muunkin kristillisyyden piirissä kovin tutusta, jota lestadiolaisuuden suljetussa piirissä varjellaan kuin suurta harvinaisuutta. Yksi toisensa jälkeen yritän hamottaa regression, ihmiskuvan ja ennen kaikkea jumalakuvan merkillisyyksiä, parannuksenteon inhimillistä viisautta ja siihen ajavaa epäinhimillistä täydellisyydenvaatimusta.

Yksissä tuumin ajattelemme, pilvisen päivän aamukahville istahtaneet Mikko ja minä, että kristinuskolla olisi vielä mahdollisuuksia, jos se lakkaisi puhumasta sekaisin uskonnon ja historian kieltä. Niin kauan kuin sovintoveri priiskuu vaivatuille sieluille Jerusalemin kupeessa olevalta teloituspaikalta, niin kauan Jumala pysyy pienenä, ihmiskasvoisena lahkojohtajana, jolla ei ole mitään tekemistä maailman ja elämän perusselityksen kanssa.

Mutta miten hauska tutustua vaarini Väinön kanssa! Vaikka hän yrittää pukeutua sankarisotilaan tai lestadiolaisjohtajan pukuun, hänestä pursuaa esiin myös kaikkea muuta, josta totisesti tekee mieleni ottaa selvää. Seuraavat kuukaudet olen ajatellut kysyä häneltä yhtä jos toista ja näyttää vuorostani, mitä kaikkea maailmaan on sitten elokuun 1941 tullut.

Nälkä

Kun kesä vihdoin tulee, kurkkua alkaa kuristaa ja rintaa pakahduttaa. En tarvitse kuin yhden aurinkoisen aamun lasikuistilla (pergolassa istutun illan jälkeen), kun jo aamuisen kevyen tuulen suhinassa ajattelen Daphnea Burgundin kanavassa ja Porto Santo Stefanon kuumia katuja, joita pitkin laskeudumme alas satamaan. Lasikuistin hyllyyn kootut kirjat pakottavat availemaan sivujaan. Tavoittamattomissa olevat maisemat ryöstäytyvät niiltä täyttämään ennestäänkin runsasta mieltä.

Millainen vetovoima voi olla nimillä ja sanoilla, satunnaisilla kuvilla rehevistä siimeksistä ja kaukaisista kaupungeista.

Kanavan rannalla

Joensuu ottaa vastaan tuoreuttaan tihkuvassa yksityissairaalassa Ruoholahden kanavan rannalla. Lähden mukaan jo nähdäkseni Mikon labrakokemusten mukaisen autiuden sairaalan käytävillä. Totta. Näyttävissä halleissa haahuilee vain muutama rakennusmies. Toisessa kerroksessa odotustilassa istuu hämmentyneen näköinen mies. Avoimesta ovesta kuuluu sentään Joensuun ääni.

Taas kerran se on todistettu: pelko muokkaa todellisuutta. Niin kuin aina, Mikko on jännittänyt tätäkin PSA:ta. Mitä lähemmäs lääkäriaika on tullut, sitä varmemmin hän on ollut tunnistavinaan itsessään epäilyttäviä oireita. Eikö vain yöllisiä pissakertoja ole entistä enemmän? Ja mistä johtuu yhtäkkiä syöveriinsä nielaiseva väsymys? Selässä kummittelee entistä useammin.

Pistoshoito on kuitenkin jatkanut hyvää työtään. Puoli vuotta sitten yli 22:n testosteronitaso on pudonnut 1,1:een. PSA on 0,5. Kaiken lisäksi Joensuu tekee myönnytyksen: neljän piikin, siis vuoden hoidon, sijaan hän arvelee kolmen, siis yhdeksän kuukauden, riittävän tällä erää. Sen jälkeen seurataan PSA:ta kolmen kuukauden välein.

Kun juhannuksen sateitten jälkeen ehdimme Längelmävedelle soutelemaan ja katsomme rantojen aina joltakin kulmaltaan ehostuneita mökkejä, Mikko sanoo: Kyllä kai tässä voi kuvitella rakentavansa elämässään vielä vaikka mitä niin kuin kuka tahansa viisikymppinen.

Lystikäs pihaleikki

Pergola on sudittu tummanpuhuvaksi. Kiveystyöt ovat loppusuoralla. Viiniköynnöksiä vaivaa tauti. Ruukkupuutarha on istutettu, kurjenpolvea siirretty kompostorien tuntumaan, multaa ja kivituhkaa levitetty kymmenin kottikärryllisin. Takapihan isoon multakasaan on koverrettu aukko kuin luolalle suu. Wisteria odottaa vielä kuistilla. Joku vietävä syö senkin lehtiä.

Reetta on lopettanut kiertolaiselämänsä, tyhjentänyt lopullisesti kaappinsa ja laatikkonsa ja lähtenyt Tampereelle näyttelijänoppiin. Sora on pakannut jätesäkillisen tyttövaatetta menneiltä vuosilta ja lukee trokeesta ja jambista in english. Erkka on käynyt näyttämässä esivalintatehtäviä, pelkistettyjä kuvia itsestään. Matka Maijun luo Berliiniin siirtyy väkisinkin heinäkuulle. Hatakat muuttavat kahden viikon päästä Raumalla uuteen kotiin. Johannes lähtee Valtterin kanssa Tshernobyliin. Anni valmistuu ensi torstain publiikissa. Jonain päivänä Tuomas toivottavasti kiinnittää pergolan kattopalkit. Anna-Maija on joutunut Malmille sairaalaan. Maaliskuusta asti kerätyt dalit-paperit odottavat mapitusta olohuoneen pöydällä. Lehtolaan muuttaa ensi viikolla kukko ja kymmenen kanaa.

Mikko palelee vähemmän, mutta hikoilee enemmän. Kuumia aaltojaan hän sanoo suorastaan kivulloisiksi, sähköshokin tapaan. Miehuus on mennyt niin, että välillä meitä molempia itkettää, vaikkakin eri syistä. Vaikea on katsella toisen tiukkaa paikkaa, ja se, mistä ei saada heti puhuneeksi, kasvattaa ihojen väliin juopaa. Onneksi se kohta jo putoaa kuin rupi.

Muistikirjassa, johon tallentuvat pihan lintujen elkeet, siilien polut ja mullasta nousevien aikataulut, on sisäkansiin liimattuna lehdestä leikattuja kuvia yhdestä ja samasta pihasta. Jutun otsikkona on Taiteilijan lystikäs pihaleikki. Minulle on tullut sen käsittämätön kepeys monena iltana mieleen, kun keräilen työkaluja selkä väsymyksestä puuduksissa ja pää kaiken ajattelemisesta ja sydän kaiken tuntemisesta turtana.

Hampshire, South England 19.-23.4.

Exeterin ohi Sidfordin ja Seatonin kautta Lyme Regisin myllyravintolaan Sunday Roastille. Meri on kaivertanut rannan kiville silmät. Dorchester, Bournemouth, metsän keskelle asettunut Lyndhurst. Ponit, hevoset ja lehmät laiduntavat ilman aitoja. Beaulieussa hirnahtelevat hevoset juoksentelevat harjat hulmuten autokaupan pihassa. Aasi maistaa Soran housua. South Hampton vaatimaton. Seven Sister'sin Beachy Headillä, kalkkikivijyrkänteellä, kuolemaan hypänneiden muistokukat. Brighton kirkas. Kemp Townin Pinkie. Arundelin kaupungin komea kirkko kaupungin kattojen tarjottimella.

Matkan erikoisuuksia: vanhuksista varoittavat liikennemerkit (meillä pitää pelätä vain lapsia), suihkuveden lämpöä säätelevä sähköinen pömpeli, pitkulaiset tyynyt, sik-sak-kaistaviiva, ei jalkakäytäviä. Auton, joka neljätoista vuorokautta aikaisemmin ei suostunut käynnistymään ilman käyttöoppaan lukemista, palautamme 2500 kilometriä ajaneempana naarmuitta kyljin.