Ranteen tulehtuneeseen jänteeseen voi sijoittaa koko avuttomuutensa. Alan aamukahvilla puhua kerrostalosta kuin se ratkaisisi elämäntilanteemme, jossa oikea käsi pelikelvottomana tunnen itseni täydeksi raakiksi kohtaamaan käytännön vastuita, jotka lähiviikkoina, kuukausina, kuka tietää vuosina jäävät huolekseni.
Uusi kaunis kotimme on yhtäkkiä pelkkiä portaita, puutteellisia pesutiloja, vääriin kerroksiin sijoittuvia makuuhuoneita, haravoimattomia pihoja, keskenjääneitä istutustöitä, loputonta lumenluontia. Jo kuukausien takaisessa mielikuvassa olen sijannut sairasvuoteen olohuoneeseen takan viereen, siihen, mihin vielä iltapuolenkin aurinko lyhyen aikaa osuu. Sairastamistaan kärttyistä Mikkoa en uskalla siihen sijoittaa, vaikka näen jo, miten katetripussi vilkkuu peiton alta. Itse olen kai keittiössä tai työhuoneessa, kuulen miten malttamattomana tai turhautuneena Mikko vetää henkeä sisään. Ainoat kysymykset, jotka osaan siinä mielikuvassa tehdä, ovat pienet lapselliset: Tulisinko viereen? Lukisinko ääneen?
Aamukahvilla puhumme menettämisestä, kuolemisesta, jälkisäädöksistä ja perinnöistä. Kipu ranteessa saa minut ensimmäistä kertaa kärsimättömäksi. En jaksa ajatella mitään, mikä on edessä. Teen sen vasta sitten kun on pakko, ajattelen, ja kuitenkin se kaikki kulkee päässä sekavana vyyhtenä. Pelottaa, kun näen, miten hataraa tekoa Mikko on ja miten ehdotonta rakkautta hänen turvattomuutensa vaatii. En millään haluaisi suostua kätkemään tunteita. Olisiko minusta siihen? Eikö kaikki ole paistanut minusta aina kenen tahansa silmille, ja autuaat ne harvat jotka ovat kestäneet ottaa sen vastaan.
Mikko pelkää huomista. Minä odotan. En kestäisi päivääkään enempää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti