Heinäveden Valamon pääkirkossa katselen kolmena päivänä peräkkäin Konevitsan Jumalanäitiä, syöpäkasvaimia poistavaa ja muita ihmeitä tekevää kuvaa. En tavoita hänen katsettaan. Keltainen iho hänellä on kylmän lasin alla, ulottumattomissa.
Miten sääli, ettei minulla ole sellaista Jumalaa, jolta tällaisessa tilanteessa pyydettäisiin täsmälääkettä. Puissa on enää muutama lehti ja vaahtopäät tuovat mustaa vettä rantaan, mutta Kristus Kaikkivaltias pysyy kirkon katossa eikä astu alas.
Minun Jumalani parantaa ruumiiden sijaan mielentiloja. Hän, tai paremminkin unelmani hänestä, asettuu maisemaan tai huoneeseen ja katsoo minua. Jonkun mielestä se on hylkäämistä. Ihmiset eivät halua jumalia, jotka eivät järjestä heidän asioitaan. Minä olen sellaiseen puuhailijaan väsynyt jo ajat sitten. En usko Jumalan käteen, uskon hänen katseeseensa.
Kun ilta-aurinko työntyy pihan yli, muistan huhtikuista La Vernaa, Franciscuksen stigmojen luostaria. Ylhäällä toscanalaisella vuorella ilta on kylmä niin kuin tämä lokakuinen, piha on tyhjä, ovia lukitaan. Juuri kun jonkun on suostuttava ottamaan Kristuksen haavat ruumiiseensa, ratkaisee kirkossa istuva fransiskaanisisar sudokua.
Tuon Mikolle Valamosta minkäpä muun kuin kokoontaittuvan matkaikonin. Siinä ovat Gabriel ja Mikael Jumalanäidin molemmin puolin. Lapsi sen sijaan ei ole se vladimirskajasta tuttu kaulaan takertuja, vaan on asettunut koko pituudeltaan tuuditeltavaksi ja täyttää sylin kömpelönä niin kuin sylistä ulos kasvaneet sen täyttävät. Varovasti hän koskettaa äitinsä kaulaa, ja äiti pitelee häntä molemmin käsin.
Tämä Maria ei ole Madonna della Strada, Tiennäyttäjä, joka suoraselkäisenä osoittaa poikaansa ja yrittää saada minut seuraamaan häntä. Tämä on Hellyyden Jumalanäiti, joka rauhoittelee lastaan.
Älä välitä, Mikko, vaikka hän näyttää katsovan ohi. Miekka se vain on, joka juuri käy hänen sydämensä läpi. Mutta sinä olet silti samassa kuvassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti