Viidestoista yö

Selkeiden käänteiden odottaja pettyy aina. Poikki ja pinoon -mallin lääkäri ei sano mitään uutta ja jättää hoitotavasta päättämisen potilaalle, siis meille. Onkohan tämä ainoa sairaus, jonka hoidossa kysytään kumppanin mielipidettä?

Vaikka luustokartoituksen tulos on ehdottoman myönteinen, emme kumpikaan tunne helpotusta. Päinvastoin. Sairaalassa tauti kaikkineen näyttää suuremmalta möröltä kuin koskaan. Sympaattinen syöpähoitaja ei edes yritä lieventää järkytystä, koska siihen on hänenkin mielestään aihetta.

Leikkaus vai sädehoito? Avohaava vai laparoskopia? Kiireellistenkin leikkausten jono on kuukauden mittainen. Jos imusolmukkeista löytyy muutoksia, pannaan haava kesken kaiken kiinni.

Kun tulemme kotiin, jännitys laukeaa. Mikko itkee ääneen. Maija ehtii soittaa, minä soitan Tuijalle.

Sitten lakkaamme kuolemasta. Vedän kalenteriin lomaviivaa ensi viikon keskiviikosta sitä seuraavaan tiistaihin. Ostamme lennot Nizzaan ja luemme Provencen rannikon karttaa. Autolla Italian puolelle? Ainakin rantatien kalastajakyliin, vuorenrinteiden pieniin kaupunkeihin. Säätietojen mukaan niillä seuduin on vielä kesälämmin.

Vasta kun jään itsekseni, mietin, pettääkö pato. Jossakin nakertaa painajainen pahan kerran. Vähintään kahdesti päivässä ajattelen, että pitäisi mennä metsään huutamaan. Kaikki paitsi elämä on turhaa.