Tänään aamukahvilla puhumme raskaasta olosta. Sille ei ole oikein nimeä, huomaamme kumpikin. Menettämisen pelon sijaan häilähtää mielessä yksittäisiä kuvia: Katkera Mikko ei päästä minua lähtemään ovesta ulos. Kävelen yksin eikä ole Mikkoa jolle soittaa. Oksien lomasta vilkkuva aurinko työntyy ikkunan läpi Mikon peitolle.
Pahinta on kun ei tiedä. Ensi maanantain lääkärin jälkeen elämässä on koordinaatteja, joihin sovittautua.
Kunpa olisit vahva, on Mikko minulle sanonut. Kunpa et murenisi niin, että minun täytyisi alkaa kannatella vielä sinuakin.
Miksi ihmeessä pitäisi kannatella, itseään tai toista? Miksi suru ei saisi olla surua ja tuska tuskaa ja pelko pelkoa? Kaatuuko siitä maailma, jos huudan ääneen? Pääsevätkö reippaat helpommalla? Eivätkö juuri piiloon painetut tunteet muutu mielialoiksi ja ala siloisen kuoren alla syödä rakenteita?
Mitä vahvempi olen, sitä paljaammin ja surkeammin uskallan mennä palasiksi. Niin kirkas kuin on yhteinen onni en tiedä yhteisempää asiaa kuin se, mitä on pakko itkeä yhdessä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti