Vuodenaika

Tänään minusta tuntuu, että huono uutinen on huonompi sille, jota se ei oikeastaan edes koske. Vierestä katsoja tuskin kestää kuulla, jos sanon kuolevani huomenna. Sellainen järkyttää hänen elämänsä raiteeltaan, vaikka hän totta puhuen jatkaa elämistään niin kuin aina. Hänen turvallinen maailmansa vain paljastuu yhtäkkiä turvattomaksi, ja sellaista on vaikeampi kestää silloin, kun ei itse ole se, joka putoaa.

Minä sen sijaan ehdin seuraavien 24 tunnin aikana itkun seassa nauraa, haravoida lehtiä, istuttaa kukkasipuleita, lämmittää saunan, taitella pyykkejä, silittää paidan, lakaista enimmät lattialta, selata päivän lehden, sytyttää kynttilän, nauttia lasin, kaksi viiniä, muistella hymyssäsuin mitä on ollut ja puhua lausekaupalla siitä mitä kaikkea vielä voisi. Kartalla ehtii sormeni kulkea Skotlannin nummet, Uuden-Seelannin niityt, Amalfin rannikot, ligurianlahdet ja ljubljanat. Lapset ehtivät tulla ja mennä niin kuin he aina tulevat ja menevät, kaikkia tulevia mahdollisuuksiaan ja jonakin päivänä eteen nousevaa seinää ihanasti ymmärtämättä, täynnä itsestään selvää elämää.

Jos vasta huomenna kuolen, ehdin vielä ihanasti väsyä ja nukkua, painautua Mikon selkää vasten niin kuin olen ilta illalta painautunut, olla elossa ja malttamaton, hengästyä ja käydä raukeaksi. Ehdin nukkua itseni virkeäksi ja herätä hitaasti, kuljettaa kättäni sen seitsemät tiet ja sanoa kaikki kahdeksan sanaa. Ehdin laittaa aamukahvin tulemaan ja istua sen ääressä pitkään, muita tekemisiä väistellen, ehkä viimeiseen saakka. Olisiko sen parempaa kuin istua siinä viimeiseen saakka.

Surulta säästyneen on vaikea kuvitella, miten tavallista elämää surun keskellä eletään. Surevan kohdalla vaihdetaan kadun puolta siksi, ettei ymmärretä, mitä surevan kanssa pitäisi puhua, vaikka häneltä voisi yksinkertaisesti kysyä: Miten olet jaksanut? Oletko saanut nukutuksi? Etenevätkö työt vai voitko suosiolla pitää taukoa?

Vaikka olisi vain yksi päivä, sanon Mikolle, se päivä on hyvä lisä hyvässä elämässä. Siksi tuntuu kummalliselta, että toisten mielestä olen huonon uutisen tullessa jo kuollut.

Mutta tietenkin haravanvarressa ja sipulityömaalla katselen silmästä silmään tunteita, kokonaista tunteiden saattoa. Eivätkä ne ole vain niitä kauniita ja sallittuja, kuten menettämisen suru. Niissä on katkeruutta ja itsesäälistä turvattomuutta. Vaikka tauti on Mikossa ja hän joutuu kantamaan sen haavat, itken itseäni.

Kun tänä aamuna avasin silmät, hevoskastanjan vielä vihreän peiton alta näkyi kirkas taivas. Olemme käännekohdassa, ajattelin. Elämä muuttuu peruuttamattomasti. Se ei tuntunut kaaokselta, vaan jäsentyneen juhlalliselta, vääjäämättömältä kuin seuraava vuodenaika, jota ei voi olla ottamatta vastaan.

Ja sitten Mikko vain vetää pipon päähän ja lähtee pihalle, sahaa kirsikkapuun rungon ja silppuaa villiviiniä aumakompostin pohjalle. Valkoinen särkynyt sydän on kellahtanut juuripaakkuineen jaloangervon kylkeen. Vielä ennen pakkasia panen sen maahan.