Merkillinen on ihmisen tunneapparaatti. Juuri kun pää on halkeamaisillaan, tuntuu kaikki ihan yhdentekevältä. Ostamme Mikolle kahdet housut ja etsimme minulle juoksutossuja. Kurkku on paksu enkä jaksaisi yhtään mitään. Millään ei ole väliä.
En kestä epäselvää tilannetta. Ja entä myötätunto, jota saamme - liukuportaissa Mikko miettii, pitäisikö asiasta kertomista rajata siksi, ettei ehkä jaksakaan muiden järkytystä. Samalla kun odottaa, että toiset osaisivat edes jotenkin ottaa asiaamme osaa, toivoo, että he tekisivät sen arkisen luontevasti: Onko uutta? Mitä mielessä tänään?
Näinkö nopeasti väsymme selittämään? Hyvänen aika, me kaksi sanojaa! Vai onko myötätunnossa liian suuri annos toisen pelkoa? Toisen yritystä neuvoa tai määritellä tilannetta?
Aina kun ihmettelen, miten kankeasti ihmiset reagoivat jos reagoivat lainkaan, muistan äitiä, jonka osaan en osannut eläytyä lainkaan. Vieläkin nousee kylmä hiki, kun muistan, miten kuollakseni kyllästyneenä syöpään, joka söi häntä hitaasti mutta tempoillen, jätin hänet nukkumaan yksin öitä vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa. Jyrki ajoi Lintuvaarasta Pakilaan auttaakseen hänet sänkyyn, mutta minä kuolevainen en kyennyt irrottamaan kuolevaisen ajastani yön tunteja nukkuakseni hänen kanssaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti