Kirjan kannet kiinni

Minua voi lukea kuin avointa kirjaa, ovat lähelläni eläneet sanoneet. Tyhmäkin erottaa jo kohta, milloin voin huonosti ja milloin kaikki on hyvin. En ole oppinut säällisen käytöksen monimutkaisia mutta sisintä suojelevia lakeja. Lopulta en ole oppinut edes, miksi sisintään on suojeltava. Siltä, mikä sisintäni on satuttanut, en olisi voinut suojautua sulkeutumalla.

Jonkun mielestä sisintään on suojeltava siksi, että sitä, mitä paljastan, voidaan käyttää minua vastaan. Useamman kerran on joku hyvän illan jälkeen laittanut viestiä: nolottaa, taisin puhua liikaa. Harva pyytää anteeksi sitä, ettei ole antanut mitään itsestään.

Onko avoimuuden pelko naurunalaiseksi joutumisen pelkoa? Millaista avoimuutta voidaan ylipäänsä käyttää minua vastaan? Jos kerron, mitä pelkään tai ketä rakastan tai miten haavani vuotaa, voivat ne, joiden mielestä moiset pelot ovat turhia, rakkauteni harhaa tai haavani itse tehty, puhua keskenään, että kuulitko, luitko, siellä se nyt on jotakin olevinaan. Sellaisessa minä kuulen silkan kateuden äänen enkä jaksa ottaa sitä vakavasti.

Avoimuuden vaara on ylilyönti, virhearvio. Kun päästää toiset katsomaan tunteensa tai ajatuksensa raakileita, joutuu jo kohta selittämään, etten tarkoittanut ihan niin ja huomasitko myös, mihin lopulta päädyin. Ja toisaalta, miten suoraan moni sulkeutunut vaikenija ilmaisee tunteitaan, vaikka ei sano sanaakaan.

Pahansuopaa puhetta on kaikkialla. Siltä ei säästy itseään suojaamalla. Itseään suojaamalla ei lopulta säästy kuin läheisyydeltä. Jonkun on ensin uskallettava olla paljas. Missä näytetään vapaasti, millaisia ollaan, karisevat kuoret muiltakin. Ai sinäkin olet kokenut noin! Minä kun aina luulin, ettei teillä koskaan! Ajatella jos olisin aiemmin tiennyt etten ole ainoa!

Parhaat hetket toisten kanssa ovat ne, joissa lakataan suorittamasta ja pätemästä ja kaivamasta lasten kuvia lompakosta ja näytetään vain, mikä on haurasta, missä petyin ja mistä vielä uneksin. Panssarit pitävät ehkä pystyssä, mutta kuka seistä jaksaa? Niillä, jotka saavat nojata toisiinsa, on paljon lämpimämpi.

Ikkuna pohjoiseen

Pohjimmiltani olen tyhjien pintojen ihminen. Esteettisen elämyksen kannoilla kulkee käytännöllisyys. Mitä paljaampi, sitä selkeämpi. Mitä selkeämpi, sitä kauniimpi. Turvamuuriksi olen hyväksynyt vain huoneesta toiseen jatkuvien kirjahyllyjen jonon.

Mutta näkisitpä pohjoiseen antavan ikkunani eteen kiinnitetyn laudan. Pyhän Francescon, Vladimirin Jumalanäidin ja liian pienessä ruukussa sinnittelevän jukan lisäksi sille on kertynyt metsäksi saakka pystyä ja vaakaa: Kikan lohdutettavan leijonan kuva (se ihmeitä tekevä kakkonen, josta ammoin kirjoitin), Tuomaksen lukioaikainen kipsityö (Nuoruus nimeltään), kiviä kolmelta maailmankolkalta, äidin Lotta Svärd -järjestön jäsenkortti (Sisä-Suomen piirin Kivijärven paikallisosaston lääkintäjaosto), isän ylioppilaskuva, vuonna 1962 Uppsalasta lähetetty postikortti, jossa isä toivoo minun aina pysyvän Jeesuksen pikku karitsana, kaksi kuvaa kaksivuotiaasta Mikosta, uusin hampain hymyilevä kummityttö Ellen 8 vee, Reetan eskarissa muovailema Kaisa kylvyssä, tamperelaisen tehtaanpiipun rautainen pienoismalli, kaksi hiottua, kivitohtori-Martin määrittelemätöntä kivitolppaa, mitä ilmeisimmin suomalaista graniittia, tulppaanien seassa huilua soittava Nuuskamuikkunen Hemuliin rakastuneilta Emmiltä ja Johannekselta, vastasyntynyt pienenpieni Joona Lotan sylissä, tulitikkuaskiin liimattu kuva kieltä näyttävästä Mikon lapsuudenystävästä, pikku Erkka passikuville tarkoitetussa muovitaskussa ja konttausikäinen Elsa Pihkan kuonon ja hännän välissä.

Kaksivuotiaan Kaisan peittää Katrilta peritty siniharmaa kortti. Kortissa on kaistale talvisen iltapäivän violetinpunaiseksi värjäämää huonetta, jossa luimukorvainen eläin istuu suljetuin silmin höyryävän kahvikupin äärellä. Kuvan alapuolella lukee: "Ajateltuaan koko päivän hermostuttavaa asiaa kettu lepää hetken."

Elämämme ihanin päivä

Ulkona on niin pimeä, etteivät hämäräkytkimeen liitetyt pihavalot sammu päivälläkään. Mutta Mikko on opetellut nuorison jytkemusiikkia. Aloitamme päivän PMMP:llä: "Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä. Ajetaan hiljempaa."

Piuhoja

Simon läksiäisissä on tautitovereita.
John: "Miten voit?"
Mikko: "Kohtalaisesti. Entä itse?"
John: "Kohtalaisesti."
Ja naurua päälle.

Vielä römäkämpi on nauru kalpeaksi käyneen mutta iloisen kettuutensa täysin säilyttäneen Jaakon kanssa.
Jaakko: "Joko valitsit hoidon?"
Mikko: "Valitsin. Ei leikata."
Jaakko: "Hyvä! Ei minuakaan. Ei piuhoja poikki, ikinä!"

Gleasoneitaan Jaakko ei muista, mutta aggressiiviseksi ja levinneeksi hänen tautiaan on mainittu. Siinä hän seisoo ja näyttää, missä etäpesäkkeitä pitäisi olla, vaikkei niistä ole seurannut mitään. Sädehoidosta on nyt kuusi vuotta aikaa.

Tällaista jos jotakin on vertaistuki.

Ulkopuolelta on helppo sanoa, ettei piuhoilla niin väliä. "Hyvä ruoka ja juoma menevät tässä iässä seksin edelle", sanoi hoitopäätöstä tehdessä yksi. "Leikkaamatta jättäminen on vapaaehtoinen itsemurha", väitti toinen.

Piuhojen vierestä puhumme myös kotona, kun Ilkka tulee istumaan iltaa. Minua hävettää sukupuoleni puolesta kaikki torjuva kykenemättömyys läheisyyteen, vaikka tiedän, että elämä on monimutkainen ja epäreilu leikki. Nuori mies saa kärttämistään kärttää ja kun nainen lopulta nelissäkymmenissä innostuu, miehen kone alkaa yskiä.

Vai juuri siksikö siitä tulee silloin parasta?

Isä ja minä

Mikossa on hämmentävän voimakas isän menettämisen pelko. Itse en muista sellaista koskaan isän eläessä tunteneeni. Minulle isä ei ollut lempeän rakkauden lähde, vaan vaativa suuntaviitta. Vasta hänen kuoltuaan uskalsin ottaa häneltä vastaan sitä, mitä hän oli pitkään yrittänyt antaa.

Millainen isä Mikko itse on? Millainen äiti olen minä? Miten lapsemme toipuvat siitä, että joutuvat menettämään meidät monta kertaa?

Ja toisaalta, onko ero aina menettäminen? Monessa perheessä isä tai äiti jää toisen voimakkuuden varjoon. Eivätkö omatkin lapseni saaneet ihan toisenlaisen isän vasta eromme jälkeen? Ja minä itse, olisinko tällainen äiti kuin olen ilman että olisin kokenut sen kaiken?

Lapset joutuvat kantamaan myös vanhempiensa välisen ristiriidan, asuvatpa vanhemmat yhdessä tai erillään. Lapset ovat se väärä osoite, johon puolisoon kohdistuva tunne pahemman pelossa tai paremman puutteessa postitetaan. Kiivas ei ehkä kiivailisi, jos saisi, mitä tarvitsee. Poissaoleva saattaisi olla läsnä, kun tuntisi tulevansa nähdyksi kokonaisena. Vallanomija antaisi varmasti omastaan, jos tuntisi olonsa turvalliseksi.

Milloin vanhemmista kasvaa lapsen silmissä yksilöitä? Vasta silloinko, kun alkaa oivaltaa, mitä heiltä on saanut tai jäänyt saamatta? Vasta menettämisen hetkelläkö huomaa, mistä korvaamattomasta joutuu luopumaan ja miten toisenlaista elämä tulee olemaan ilman sitä?

Ei, Mikko, ei sellaista menetä, minkä on kerran saanut. Sen kantaa mukanaan aina. Sinulla ovat kaikki ne eleentarkat muistikuvat, yhdessä katsotut maisemat ja kaikki se rakkaus, jopa vähän yli. Eivät sinun lapsesikaan ole menettäneet sitä, mikä on ollut. Mikä ikinä viha tai suru heitä on koulinut ehjän elämän illusion raunioilta, on se tehnyt sen juuri siksi, että heillä on, mitä surra.

Kirkkaimmin ihminen näkyy jossakin ihan pienessä, jossakin, missä on yhtä aikaa kovasti häntä itseään ja sitä, mitä minussa ei ole lainkaan, ja näiden kahden välisessä hymyilemään pistävässä leikkauskohdassa. Niin kuin Mikossa tänään, kun hän monin sekavin tuntein, selkä edelleen ahdistavan oireilevana, salkku tekemättömiä töitä täynnä nousee junaan Tikkurilassa ja soittaessaan sanoo: "Tässä eteisessä Suomen kartan edessä joudun huomaamaan, etten sittenkään hahmota etäisyyksiä oikein. Että Pihtipudas on noin kaukana vaikkapa Saarijärvestä, Lapinlahteakin pohjoisempana."

Minulle tulee siitä mieleen maantieteellinen, ainoa peli, jota isä suostui fortunan lisäksi pelaamaan. Osallistujat tarvitsivat vain kynän ja paperia, ja sitten päätettiin kirjain. Se voitti, joka ehti määräajassa kirjoittaa eniten sillä kirjaimella alkavia Suomen paikkakuntia. Lapset saivat helpotusta ajassa, mutta mitäpä lisäminuuteista oli hyötyä, niin nopeasti oli Kuopiot ja Kempeleet kirjoitettu. Peräkylät tuntevalta isältä meni paperista toinenkin puoli.

Ihmekö siis, että kun isän kattoon saakka yltävää kirjastoa jaettiin, olin ehdottoman kiinnostunut vain kahdesta kirjasta, niistäkin vain siksi, että niiden selät ja nimet olivat syöpyneet kasvuvuosien muistiin. Toinen oli Huizingan Keskiajan syksy, jota en ole sen saatuanikaan lukenut, toinen Irja Sallan Isä ja minä. Sen luin jo 10-vuotiaana, juuri muuta ymmärtämättä kuin sen, että kansikuvassa Tyko Sallinen katsoo kädet taskuissa rennosti kameraan ja hänen tyttärensä Taju työntää totisena, turvaa hakien, kätensä isän kainaloon.

Taudinkuva

Mutta mikä on taudin kuva? Televisiokameraa varten siloiteltu Kovaleffin poski piirtää sen niin, että tekee mieli kysyä lisää. Vielä viikko sitten, sytostaattipäivän jälkeen, hän on ollut kitalaki ja kurkunpää tohjona ja nivuset myrkystä tulessa niin, ettei ole uskonut selviävänsä sen yli. Studiossa hän istuu kuitenkin kuin ei olisi välillä helvetissä käynytkään.

Hänen palliltaan katsoen tasaisen onnellinen arkemme perustuu ainakin minun osaltani mitättömältä näyttävään liikkeeseen: työnnän ajatuksistani Gleason yhdeksikön kuin olisi mahdollista vain syödä nappi hormonia iltaisin ja herätä joka aamu entisessä kunnossa.

Ajattelemmeko samalla tavalla, kun sädehoidot alkavat? Tai kun hormonihoito etenee? Mitä ortopedi sanoo selästä, kun Mikko maanantaina menee sopimaan polven jatkohoidosta? Jos selässä on metastaasi, muuttaako se hoitosuunnitelmaa?

Tällainen on taudin kuva: Gleason seiskaa ylemmät gleasonit tietävät huonoa ennustetta. Huono ennuste taas tarkoittaa todennäköisyyttä, että tauti leviää. Leviävä tauti tekee etäpesäkkeitä imusolmukkeiiin ja luustoon. Etäpesäkkeet pakottavat järeämpiin aseisiin, kuten sytostaatteihin. Sytostaatteja annetaan siksi, että ne tappavat syöpäsoluja.

Mutta mikä on se kohta, jossa taudin hoito muuttuu viivytystaisteluksi? Onko niin, että Gleason yhdeksäinen ei millään hoidolla ole parannettavissa kokonaan? Vai niin, että parantuminen riippuu yksilöllisestä hoitovasteesta? Onko Mikon hoito jo nyt viivytystaistelua?

Vaikka kumpikin tiedämme, ettei tässä auta kuin odottaa ja katsoa, lääkepurkkien ja aukiratkeavien kitalakien tarinaa kuunnellessa tulee tarve tietää enemmän. Huomenna Mikolla on juuri sellainen päivä, kun hän lähtee Tuijan ja Erkin seuraksi Tampereelle kuulemaan Erkin keuhkosta otetun koepalan tulokset.

Toistaiseksi elävä ihminen

Kimmo käskee katsoa Ylen Areenalta Härkää sarvista -ohjelman, jossa Jyrki Kovaleff on puhunut eturauhassyövästään. Me katsomme. Tutulta kuulostaa, niin tutulta, että vaikka Mikon tilanne on kovin toinen kuin sytostaattihoidossa kärvistelevän Kovaleffin, pääsee Mikolta pitkästä aikaa itku.

Ihan niin kuin Kovaleff sanoo: "Kun kuljen eteisessä peilin ohi ja näen itseni, kysyy peilikuva, vieläkö sitä pitää itkeä, ja minä vastaan, että pitää!"

Vaikka isä Arseni, ikonisetä, on ohjelmassa ihan paikallaan, hänen kuolemanjälkeisellä elämällä lohdutteluansa vakuuttavampi on Kovaleffin oma kokemus elämästä ja kuolemasta. "Olen elämäni aikana kuollut jo monta kertaa ja taas herännyt elämään. Ei tämä sen kummallisempaa ole."

Mutta tämän tunnistan niin tarkkaan, niin tarkkaan: kaikki olemme mahdollisia vainajia. Isä Arseni lupaa siunata Kovaleffin, "jos sattuu elämään pitempään". Minäkin olen luvannut pukea ja peitellä Mikon arkkuun, jos vain olen itse elossa. Enempää ei auta luvata eikä sen tiukemmin roikkua siinä mitä vielä aikoo.

Kuolleiden runoilijoiden seura

Istun alkuillan punakattoisessa huonessa, jonka takaseinä on samettia ja katossa kristallikruunut. Kuolleen runoilijan vaimo puhuu ranskaa, ja Ilpo Tiihonen lausuu runon, laus, laus, laus, 'raus, 'raus, 'raus. Etupulpetin pojat juovat olutta, myös se, joka on muista erillään ja kampaa tukkansa poskille. Minun laillani hän kirjoittaa rypistyneelle hotellilaskulle.

Ihmeellistä on katsella kuulijoita. Kun elävät runoilijat lausuvat kuolleen runoilijan runon, kaikki hymyilevät, nyökyttelevät. Kun elävät runoilijat lausuvat omiaan, ihan kelvollisia, kuulijat katsovat ilmastointiputkien liitoksia. Vaatii vuosikymmeniä, ehkä kuolemankin, ennen kuin tutut käyvät riittävän tutuiksi. Runo on kuin laulu, joka ei ensi kuulemalta tunnu missään, korkeintaan puhkaisee pinnan.

Runoilijoita ovat ne, jotka kehtaavat. Jotka kehtaavat vähän vähemmän, kirjoittavat proosaa. Itsekriittisyyteensä sulkeutuneet pöytälaatikkokirjailijat ryhtyvät toimittajiksi. He arvostelevat työkseen niitä, jollaisia haluaisivat olla, ja kiittävät luojaansa, etteivät ole.

Kuolleista runoilijoista puhutaan siksi, ettei kukaan muista heitä enää. Rakastamme eniten niitä, jotka olemme jo unohtaneet.

Millainen iättömyys, kun Johanna kaappaa minut syliin hetkeä myöhemmin Rautatieasemalla. Lähde mulle äidiksi baariin, pyytää hän, ja liityn joukkoon. Mietin voimavirtoja, jotka liikkuvat ihmisestä toiseen, salaista loistetta niin kuin tästä Johannasta, minua paljon nuoremmasta, harvoin nähdystä mutta aina yhtä kirkkaasta. Ikään kuin haavasta vuotaisi vahvinta elämännestettä, ja juuri ne, jotka ovat pintaa vailla, aistisivat toisistaan myös syvällä kudosten sisällä kulkevien suonten sykkeen.

Pappeja ja kirkonnaisia on baarissa enemmänkin, teiniäitinä olisin kai juuri ja juuri voinut synnyttää heidät kaikki, Karia lukuun ottamatta. Siksi tuntuu niin merkilliseltä, kun Mikko aamukahvipöydässä alkaa puhua iästä. Mitä se on? Voiko sitä todella mitata ja jos voi, pitääkö minun uskoa, että nimenomaan aika on sen määre?

Ei, Mikkokin antaa toisen vaihtoehdon: ihon. Me olemme vanhoja, sanoo hän, ja mittaa iän ihon, tai oikeastaan Outi Mäenpään ihon, kimmoisuudessa. Sekin tuntuu minusta kohtuuttomalta. Päinvastoin, minussa on kuihtuvan ihoni alla tallella jokainen mennyt ikä, ja enkö vain nykyisen rinnalla kuljeta myös kaistaleita tulevista vuosista, hidasta, vastahankaista suostumista siihen, että vähä vähältä kulun niin loppuun, ettei muilla ole minussa muuta kuin sietämistä.

Mutta ennen aamukahvia istun puolen yön jälkeen Jaakon ja Mikon kanssa junassa matkalla Mosaan. Pojat puhuvat iltansa kulkua hajanaisin sanoin, Musta jää -elokuva on raastanut Mikon mieltä. Milloin en sano muuta, kuljeksii ajatukseni Amalfin rannikolla. Capri on täynnään Portofinon kukkuloiden kivettyjä polkuja, on Tiina kertonut alkuillasta. Meri puolestaan on Genovanlahdellakin niin kirkas, ettei pokkarikameran linssi saa sitä erottumaan taivaasta.

Ei sitä niin voi sanoa

Istun aamupäivän kokouksessa, jossa jokaisella tuntuu olevan jokin iso asia, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Säästämme kokousaikaa, niin tulkitsen, mutta sivulauseen puolikkaissa putoilevat ideoinnin keskelle kuolemisen, menettämisen, tyhjän sylin ja elämänpettymyksen palat. Olemmeko lohduttomat? Emme sittenkään. Paremminkin meissä taitaa jo työmme puolesta olla kohtikatsojan vikaa.

Teemme pyhäkoulusuunnitelmaa aarteista. Hyvänen aika, onko innostavampaa. Läkähdyksiin asti muistamme harjoitteita, joissa aarrearkusta on singahtanut peili ("Sinä itse olet aarre, Jumalan silmäterä") tai peräti jämerä pyhä kirjamme Raamattu (aarre verraton). Siinäpä on nelivuotiaalle jumaluusoppineelle nenästä kaivamista.

Minun pitäisi näissä keskusteluissa olla ihan hiljaa, niin on rapissut kulta pyhän kirjan sivunreunasta. Mutta toinen paikalla olevista pastoreista sanoo: "Minä en voi mitään sille, että minua ovat vaikeissa tilanteissa lohduttaneet sana ja sakramentit." "Eihän sitä niin voi sanoa", hän lisää. "Se pitää sanoa toisin sanoin. Mutta ne ovat ne minun aarteeni."

En voi kuin uskoa. Ja kun tarkemmin ajattelen, luulen meidän lopulta tarkoittavan samaa. Mitä muuta on pyhän kirjan ja pyhien kuvien kulta kuin sitä, minkä ihminen on niihin Jumalaa parannellakseen lisännyt, sitä, mikä panee ihmisen luettelemaan itselleen tai etenkin toiselle tuomion jakeet ja elämän oppimäärän.

En enää tiedä, pitäisikö Jumalasta puhua lainkaan, ja kuitenkin puhun hänestä koko ajan. Tai puhunko Jumalasta? Enkö puhu elämästä? Mitä eroa niillä on?

Ja tämä on nyt juuri se kohta: Voiko elämästäkään puhua? Onko sen salaisuudelle sanoja? Eikö kaikki ole likiarvoa, ojentelua, pelkkää yritystä?

Muistan monta tiheää, hengästynyttä hetkeä. Jokaisen niistä on katkaissut ihmisen puhe.

Orjan mieli

Tapanilan viini- ja virsiseuran perustavassa kokouksessa veisataan 31 virttä, säkeistöäkään hylkäämättä. Alakerrassa Elsa pitelee kattoa, niin kova on veisaamisen pauhu. Vaikka monta iltavirttäkin ehditään laulaa, viimeiseksi jää Paavon toivoma ehtoollisvirsi, se jossa orjan mieli katoaa ja oma puku putoaa.

Se on tässä nyt tarpeen. Ei niin että pohjimmiltaan olisin työn tai epäonnistumisen tai tautihistorioiden liekanarussa, vaan niin, että tulen käyttäneeksi kohtuuttomasti aikaa sen pohtimiseen, missä en täytä mittaa, mitä vielä pitäisi ja minkä olisin voinut tehdä toisin. Miksi en ainaisen itseni soimaamisen sijaan ottaisi hyllystä kirjaa ja lukisi runoa?

Tänään kaksinkertaisena dagen efterinä (kiitos vain Vellulle perjantaista) lasten iloisten sunnuntailounaspuheiden seasta katselen pihalle ja ajattelen, miten vähän ihmisen lopulta täytyy ja miten vähän riittää. Mistä ihmeestä se tulee, että pitäisi enemmän? Ihan totta olen nähnyt maailman jatkavan menoaan, vaikka työrästien lista sen kuin pitenee.

Ja elämä toisaalta, sehän voi loppua vaikka huomenna. Se mitä on, on tänään. Ja silti sitä, kaikessa kalpeassa katoavaisuudessaan, pitäisi pitää niin väljällä otteella, ettei se lakkaa hengittämästä.

Tuomiotorstai

Juuri olen Juhanille kirjoittanut itsetunnosta, tai siis siitä, jota ihmiset yleisesti itsetunnoksi mainitsevat. Minusta se ei ole mikään hyvän lapsuuden tai elämänkokemusten paaluttama pysyvä rakenne, vaan jatkuvassa muutoksessa oleva hauras seinä, altis kaikille sateille ja tuulille. Toiset ihmiset ovat peili, josta katson päivittäin, onko tukka hyvin, kiloja liikaa, hymy vetovoimainen. Ei tarvitse kuin yhden kääntyä tuohtuneena tai tympääntyneenä toisaalle, kun jo kysyn, mikä minussa on vikana.

Ja miten vähästä kaatuu koko ihminen. Yksi puhelinkeskustelu riittää. Mikon odottava ilo palkitaan tylyllä ripityksellä, kun hän hyväuskoisena soittaa vanhalle ystävälle. Miten naiveja olemme me rikoksentekijät. Emme ymmärrä, että kerran tehty virhe jää rekisteriin lopuksi ikää. Emme huomaa, että vaikka itse olemme kauheassa puristuksessa joutuneet syntymään uuteen, toisilla on kaikki valta juuttua vanhaan ja vaatia meitä tilille uudelleen ja uudelleen. Jos joku mittaisi kaiken jähmettyneen kaunan ja katkeruuden, mahtuisiko se lopulta ollenkaan tähän maailmaan?

"Olenko liioitellut itseeni kohdistuvaa tuomiota?"Mikko kysyy puhelun jälkeen ja vastaa itse: "En lainkaan."

Mistä tuomiot tulevat? Kuka päättää, mikä virhe vaatii rangaistuksen ja mikä ohitetaan ymmärryksellä? Tiedän kyllä, että avioero jakaa ystäväpiirin. Olen kuitenkin halunnut uskoa, että jakoperusteena on mieluummin läheisyys kuin rankaiseminen. Vaikka olisi pidetty yhteyttä pariskunnittain, ystävyys on usein syntynyt ensin kahden välille. Sen luulisi määrittävän, kumman kanssa eron jälkeen on luontevampi jatkaa. Paljon minulla on kokemusta myös rakkaudesta, jota riittää kummallekin osapuolelle.

Olen ajatellut, että ne, jotka eroa edeltävästä lämpimästä ystävyydestä huolimatta kääntävät selkänsä ja vetäytyvät moraaliseen närkästykseen, ovat niitä, joiden on vaikea katsoa kohti elämän monimuotoisuutta ja omia tarpeitaan, saati toisen. Yritän uskoa, että heissä oikeasti on oikeudentajua, joka pahastuu kaltoinkohdeltujen puolesta, mutta luulen, että suurin pettymys saattaa olla oman turvallisuudentunteen horjuminen tai oma menetys - se, ettei pariskuntien yhteiselämä enää jatku entiseen malliin ja vakiintuneet perinteet murenevat, ja se, että kanssani samaan kaavaan kuivettunut kyseenalaistaa minunkin elämäni mielekkyyden riuhtaisemalla itsensä sen kaavan kankeudesta irti.

Ja miten vaikeaa näyttää olevan kestää se, että toinen voi hyvin. Kuinka paljon moraalisessa närkästyksessä on silkkaa kateutta? Pelkoa siinä ainakin on. Ne, jotka tarvitsevat paljon turvallisuutta, vakuuttavat kovimpaan ääneen kuinka onnellisia ovat ja miten eivät haluaisi mitään muuta. Sellaisten rinnalla rohkeamman elämänjano patoutuu pahan kerran, kunnes tyrskähtää niin voimalla, että vie äyräätkin mennessään.

Onko lupa olla onnellinen? Minä syyllistyvä ajattelin pitkään, ettei ole. Kun voin huonosti, kuvittelin, että se pitää vain sietää. Vielä eronkin jälkeen, tuuliajolla, ajattelin, että onni on pysyvissä rakenteissa. En tahtonut kestää vereslihalle hiertyneen ihon kirvelyä, kun kaikki piti ottaa sellaisenaan vastaan, ilman suojamekanismeja.

Yhä vielä siunaan kivijalkoja ja koolinkeja. Kuka ei valitsisi tuulensuojaa? Olennaista onkin kysyä, mikä suojan tarjoaa ja millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan.

En usko täydelliseen rakkauteen, mutta riittävän hyvään rakkauteen haluan uskoa. En usko suhteeseen, jossa kaikki on hyvin, mutta uskon suhteeseen, jossa on riittävästi hyvää. Kuinka moni on eron pelossa laillani latonut plussia ja miinuksia vaakakuppiin ja täristen katsonut, miten toinen puoli viistää maata. Ei ihme, että niin moni tarvitsee lohdukseen sokeaa rakkautta ulkopuoliselta kestääkseen tosiasian, johon on tärkeimmässä ihmissuhteessaan törmännyt.

On pelkkää vääryyttä väittää, että muutoksen partaalla horjuva vain vastuuttomasti rakastuisi ja menisi välinpitämättömänä menojaan. Muutoksen partaalle hänet on ajanut elämä, jossa ei ole ollut riittävästi hyvää. Onko se hänen omaa syytään? Ehkä. Voisiko hän valita toisin? En ole varma. Onko hän kohtuuton pyytäessään onnea? Ei koskaan.

Jätettyjen kanssa puhuessani olen aina ihmetellyt, miksi heillä on niin suuri tarve syyttää jättäjää juuri onnen etsimisestä. Omaa onneaanhan jätettykin olisi halunnut varjella.

Ja kun vanha ystävä tivaa, onko Mikko vielä se sama Mikko vai joku kokonaan toinen, minussa melkein kuohahtaa. Ei ihminen miksikään muutu, ja toisaalta muuttuu alinomaa. Kuka olisi tai edes haluaisi olla sama kuin viisi vuotta sitten? Onko muuttumattomuus arvo? Onko rakastetulla tai ystävällä oikeus sulloa minut mittoihini ja sanoa hyväksyvänsä minut vain, jos en ratkea mistään saumasta? Eikö puristus synny usein juuri siitä, että rakastettu tai ystävä sulloo minut mittoihin, jotka hän on itse määritellyt, eikä anna minun olla kaikkea sitä, mitä olen?

Huhtikuinen aamu

Nyt yhtäkkiä yksin istuessa minulle tulee mieleen Firenzuolan sivukylän, Casanuovan, vuorenrinnettä ylös mutkitteleva tie viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Ne jotka osasivat tien, ajoivat kovaa. Me emme osanneet.

Päivällä tie kylpi huhtikuisessa valossa, yöllä näkyi ikkunaan katuvalojen harva nauha. Pitkäperjantaina kantoi Reetta soihtua, kun kiersimme kyläläisten perässä ristintien pysäkiltä toiselle. Papilla oli jumalainen ääni ja selkeä kieli, pihojaan rapsutelleet naiset toistivat Isä meitää. Ylämäkeen kiihdyttäneet autot pysähtyivät odottamaan.

Yhtenä päivänä kävelimme tietä eteenpäin. Villikirsikat paisuttivat nuppujaan rinteillä, kylän koirat haukkuivat, jossakin metsänreunassa seisoi hevonen. Pölyinen vuorikauriiden polkema painanne vei ylöspäin. Piti riisua pitkähihainen. Vihreä levisi laajana kenttänä eteen.

Mutta parasta oli niinä aurinkoisina aamuina, joina heräsin ennen muita ja katselin tien yli vuorille. Ajattelin, ettei näin kauas katsova voi toivoa muuta. Ei mennyt puolta vuotta kun jo opin, että paras on lähellä.

Mitä on selviäminen

Pahasta seuraa hämmästyttävän usein hyvää. Kun tautitieto leviää Järvenpään ja Tampereen suuntaan, satunnaiset taakse jääneiden ihmisten yhteydenotot saavat Mikon suorastaan hehkumaan iloa. Parasta on, kun Erkki vastaa. Vaikka tiedän, millaista on hävetä ja vetäytyä syyllisenä niiden lähettyviltä, jotka ovat onnistuneet elämässään paremmin, en ole kokenut sellaista menetetyksi luullun ystävyyden uudelleen raottuvaa ovenrakoa.

Mutta kun Jii kirjoittaa Vuosaaresta, että on vuosien mittaan oppinut Mikon selviävän kyllä, Mikko istuutuu Siiri-täti -nojatuoliin ja kysyy: mitä on selviäminen. Minulle tulee mieleen dokumentti Beslanin koulukaappauksesta. "Jumala pelasti ne jotka kykeni ja otti loput luokseen", sanoo siinä pieni terrori-iskusta selvinnyt poika.

Kaksi Mikkoa

Mikko yksi:
Kirjoitan 50 vuotta täyttävän Heidin syntymäpäiväkorttiin viisi sanaa lisää, edellisessä versiossa on 45, Tuulan silloisille vuosille. Tällainen siitä tulee:

Jos minulla olisi vain yksi sana
jokaiselle vuodelleni,
50-vuotiaana sanoisin:

Tätä minä elämältä toivon:
herätä varhain,
väsyä työssä,
nukkua ihon lämmössä,
rakastaa pihistelemättä,
sanoa ääneen,
vaieta tarpeen tullen,
lukea kauniita sanoja,
nähdä enemmän kuin on,
juopua toisesta,
antaa kaikkensa mitään menettämättä,
hyväksyä mennyt,
odottaa tulevaa,
rukoilla lakkaamatta,
elää maassa, uneksia taivaasta,
tehdä hyvää, valaista muita,
ikävöidä Jumalaa ja katsella autuuteen.

"Järkyttävä teksti", sanoo Mikko.
Mahdottomuuttaanko? Mahtipontisuuttaan? Ylilyövää jumalisuuttaan?
"Ei, vaan siksi, että suurin osa tuosta ei ole minulle mitään haavetta. Elän tuollaista elämää."

Mikko kaksi:
"Minulla on kolme vaihtoehtoa. Se oikeasti reipas, joka elelee kuin mitään uhkaa ei olisikaan, se reipastelija, joka yrittää olla kuin kaikki olisi hyvin, ja se, jonka mielestä on turha enää yhtään mitään, pieleen menee joka tapauksessa. Tänään pitää kerätä voimat, että onnistuisi olemaan se reipastelija."

Täydellinen t-paita

Työhuoneeni on kylmä. Päiväkodin lamppujen valokiilassa sataa ohutta lunta. Pöydällä on sekalaisia kasoja, bussiaikataulu Nice-Beausoleil, psykiatrin jonnekin taakse jääneiden vuosien aikana Mikolle määräämien lääkkeiden luettelo, maksamaton puhelinlasku, Galleria Marian omistajan puhelinnumero, Asunto Oy Tapanilan Huhtahovin ylimääräisen yhtiökokouksen allekirjoittamaton pöytäkirja, rue Albertin punaseinäisen ravintolan käyntikortti, Caritaksen kummikirje, punasortsisen aids-orponi kuva, nauhakansiollinen keskeneräistä pyhäkouluasiaa, Karin tuoma rulla intialaista wc-paperia, Mikon tautimapit, täydellisen t-paidan kotelo.

Parannetaanko järkytettyjä sydämiä kemikaalein? Ajaako Beausoleil'n bussi Monacon kautta? Ehdinkö ikinä galleriaan? Mitä lähetän aids-orvolleni joululahjaksi? Kiittääkö hän minua taas omakätisellä kirjeellä, vaikka en saisi lähettäneeksi mitään? Säilömmekö intialaisen vessapaperirullan järjestämättömän arkistotavaran joukkoon? Tehdäänkö Tapanilassa lumityöt niin, että käytäviin lohkotaan pystysuoret reunat? Palaammeko koskaan rue Albertin punaiseen huoneeseen? Mitä kuuluu rue Trachelin lounasravintolan auliisti palvelleelle androgyynille?

Täydellisen t-paidan kotelossa lukee: "Täydellinen t-paita on luotettavampi kuin perheauto ja uskollisempi kuin nelijalkainen ystäväsi. Se ei välitä syötkö kovia rasvoja eikä herätä aamuyöllä keskustelemaan tunteista. Täydellinen t-paita ei julista vieraskielisiä iskulauseita eikä vanhoja olutvitsejä. Täydellinen t-paita on aina muodissa, säilyy tyylikkäänä vaikka ei koskaan näkisi silitysrautaa ja pitää kuosinsa pesusta pesuun. Sellainen paita päällä on rakennettu pilvenpiirtäjät, valloitettu napamantereet ja kävelty kuun kamaralla. Tämä on täydellinen t-paitasi. Älä pidä muita t-paitoja."

Selässä, lapaluiden välissä, on Mikolla yhdessä nivelvälissä painoarka, selkänojiin hankalasti osuva kohta.

Seitsemän riviä

Kolmatta kertaa avaan koneen ja kirjoitan, mutta pyyhin kaiken pois. Päässä kiertävät vain sopimattoman raskaat aiheet.

Palelen Tapanilan asemalla ja tarkennan ajatusta: Juuri nyt en pelkää kuolemaa. En pelkää yksinjäämistä. Pelkään muutosta, sitä, josta en voi tietää mitään.

Kun Itälahdenkadulla näen Mikon auton räntäsateen läpi, on sydän revetä yhdestä ainoasta ajatuksesta: siinä se Mikko on.

Kirkas valo

Ei se noin ollut, sanoo Mikko. Kyllä minä otin kuvia Kalliokarinkin suuntaan. Mutta selällä oli liian kirkas valo.

Mitä vielä haluaisin

"Aloimme ajatella, että vaikka tämä loppuisi tänään, tämä olisi ollut sen arvoista", kirjoittaa Annmari jossakin sähköpostipinon alle litistyneessä viestissä. Niin jokaisen pitäisi joka päivä ajatella. Sitten kun -menetelmällä en tiedä yhdenkään tulleen onnelliseksi.

Mutta ah miten eri asia on miettiä sitä, mitä kaikkea vielä voisi ja haluaisi. Jo aikaa olen lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä. Tarpeellisemmiksi ovat tulleet pienemmät, ne, jotka voisi oikeasti tavoittaa.

Eikö niin, Mikko, vielä tästä noustaan ja ajellaan ne teidenmutkat, joista niin moneen kertaan on ollut puhe. Vielä luetaan ne kirjat, joiden luotaamattomat on jäänyt luotaamatta. Kävellään keväisessä auringossa satamat, jotka on uneksittu kävellä. Palvotaan ikävöity aurinko. Imetään päivistä ja toisen ihosta lämpö kylmempien varalle. Katsellaan sydämen kallelleen työntävät kuvat. Kuljetaan reitit, joiden varret muistetaan kuin unet, juuri sopivasti sinnepäin.

Kumpi näistä kannattaisi valita: se, mitä ei ole nähnyt, vai se, minkä on?

Kahlitsemattomat selät siintelevät mahdollisuuksien ja suuntien loputtomuutta. Luulisi, että ihminen haluaisi aina katsella kauas. Mutta ehkä lopulta tärkeintä on palaaminen. Loppukesän Ristisaaressa Mikko otti kuvia vain Majaalahden pohjukan suuntaan.

Mantelinen piparkakku

Aamulla ajellaan peräkkäin Malmin läpi Tattarisuolle Meganea huoltoon. Heti kun Mikko jää hankalassa risteyksessä jälkeen, yritän hidastaa vauhtia, mutta kiireisemmät painavat puskuriin. En tahdo kestää, kun en näe Mikon autoa peruutuspeilissä.

Leipää paahtaessa olen katsonut päiväkodin ikkunoita, joissa palavat kynttilät. Mietin niitä, jotka ovat valvoneet Jokelassa yön eivätkä usko enää koskaan saavansa unta, ja niitä riutuneita, jotka elävät krempoistaan huolimatta, vaikka haluaisivat jo kuolla. Elämä, joka jonkun kohdalla on käsittämättömän sitkeä ja taistelee viimeiseen saakka, on toiselle pelkkä harvaloiminen kangas, jonka aukkoihin voi milloin tahansa pudota. Vaikka hetki sitten olen luullut roikkuvani tyhjän reunassa minäkin, olen nyt levollinen. Mikään ei pelota enkä ole lohdutonkaan, hiljainen vain.

Kun isä kuoli, äiti halusi vuosikaudet mennä perässä. Mitäpä minä enää täällä, sanoi hän, seitsemän vielä elossa olevan lapsen äiti ja kahdenkymmenen vielä elossa olevan lapsenlapsen mummu. Kun syöpä sitten oli syönyt äidin elinkelvottomaksi, ei hän kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa, joulun alla, mitään muuta niin halunnutkaan kuin elää. Vaikka liikkuminen oli etäpesäkkeen runtelemalta kyljeltä vaikeaa, piti hänen välttämättä saada kokeilla lehdestä löytämänsä mantelien ja kuivien hedelmien mehevöittämä piparkakkuresepti. Tee sinä niitä vanhoja joita on aina tehty, äiti sanoi minulle. Anna minä teen tätä ihan uutta.

Jotain olevinaan

Epäreilua, eikö totta. Kun on olevinaan avoin ja puhuvinaan mistä tahansa, tuntuu kohtuuttomalta, kun huomaa, mistä kaikesta ei sano sanaakaan edes sille, jonka ihosta ei tahtoisi millin murto-osankaan päähän. Miten lähellä on hylätyksi tulemisen pelko, ikuinen seuralainen, ja miten vähästä on toisessa lukevinaan etäisiä, etäännyttäviä maailmoita. Mikolta pääsee illalla patoutunut itku, kun sanomme asioita, joita olemme puhetulvan alla hautoneet. Mitä kaikkea tulevat kuukaudet vielä ehtivätkään nostaa pintaan ja miten tosissaan ne otamme, vaikka koko ajan vakuutamme toisillemme, että sitä ja tätä tässä nyt varmasti tulee, ja olemme asettuvinamme oikeaan asentoon ottaaksemme ne ymmärryksellä vastaan.

Entä sitten häpeä, josta olemme paljon puhuneet. Muuttuuko tunnustuskirjallisuutemme naurettavaksi ylidramatisoinniksi, jos sädehoito puree ja elin(!)vuosia riittää? Naurunalaiseksi joutumisen pelkoko ihmiset panee vaikenemaan siitä, mikä heidän päänsä milloinkin sekoittaa? Eikö päinvastoin olisi hyvä, että voisi näyttää pelkonsa ja rakastamisensa ja vihansa ihan niin raatona kuin se sisuksia syö. Lakattaisiin kätkeytymästä kulisseihin ja vähättelemästä sitä, mikä oikeasti juuri nyt on itselle kaikkea muuta kovempaa. Mitä väliä, jos jollakulla toisella on vielä huonommin. Se mitä minä tunnen on minulle todempaa kuin mikään.

Tiedän, tiedän. Aina on niitä, jotka luulevat tunteen kasvavan, kun sen sanoo ääneen, ja niitä, jotka luulevat oikeaksi tunteenilmaisuksi sitä, mitä ihmiset tunnekuohussa harrastavat. He saattavat perustaa luulonsa suorastaan tietoon: Jos isä ei olisi huutanut vihaansa, ei lapsena olisi tarvinnut pelätä. Mutta ovatko he ottaneet huomioon, mitä isän viha padottuna olisi saanut aikaan? Ja toisaalta, jos isä olisi oppinut ilmaisemaan vihaansa muuten kuin huutamalla, miten paljon parempaa elämä olisi saattanut olla?

Ja vielä: Jos jonkun isä huutaa, tunteeko hän vihaa, niin kuin lapsi luulee? Jos puoliso sättii, kertooko se hänen kylmyydestään?

Kauheinta raivoa saattaa nostattaa avuttomin avuttomuus, eikä ärhentelijän sydän lopulta syytä. Mitä kovempana ja kiivaampana on käytävä toista kohti, sitä hauraampi on sisältä ja sitä epätoivoisemmin kaipaa rakkautta.

Tiiviste

Nyt en ymmärrä mitään, sanoo Mikko, kun lukee blogia Yksinäisestä linnusta. Selitä! Kirjoita uudelleen!

Luen rivejä, ja tiedän, mihin pitäisi jättää rako ja missä sanoa lisää, mutta tämä ornitologis-ikonografinen tutkielma on jääpalaleike patologin mikroskoopissa. Tältä Kaisan pää nyt näyttää.

Autan lukijaa 1:
Sitaateissa oleva teksti on Aunea, ikonitohtoria.

Autan lukijaa 2:
Viimeiset kolme kappaletta kertovat siitä, miten suhtautua pinnan alla piileskeleviin totuuksiin ja ihmismieleen, jolle tärkeintä on tietää, mihin toinen lintu lensi.

Autan lukijaa 3:
Tämä päivä on sellainen kuin tekstinikin, ahdas, vailla hengähdystaukoja, välejä. Olen pelkkä tiiviste, täynnä toistensa kylkeen kiilautuneita sanoja.

Yksinäinen lintu

Jos Aune tietäisi, millainen henkireikä hänen hullunhullu muistelmapokkarinsa minulle on, hän varmaan soittaisi ja kertoisi tarinoitaan putoavan sian alle kuolevista engelsmanneista ja turmeltuneesta, munaa tarjoavasta luterilaisestaan. Kun pää alkaa sumeta, riittää sivu, kaksi Ikonitohtoria rauhoittamaan tihenevää hengitystäni.

Tänä aamuna Mikon lähdettyä tämä: "Siinä se on edessäni: kuva joka selittää miksi Jeesus-lapsi pitää vain yhtä lintua kädessään, vaikka hänen vanhempansa toivat temppeliin kaksi uhrilintua. Fransiskaanimunkki, joka kirjoitti kirjan Cecilialle, merkitsi varmuuden vuoksi sivun laitaan ohjeen kuvittajalle. Näin on piirrettävä: Jeesus-lapsi pitelemässä, äidistään pois kääntyneenä, alttarin yläpuolella yhtä lintua kädessään. Toinen on jo luovutettu vastapäätä seisovalle pyhälle Simeonille. Vakavana pikkuvanha Jeesus-lapsi suorittaa ylipapillista tehtäväänsä."

Ja: "Ratkaisematta on yhteys ristiinnaulitun Vapahtajan otsasta piikkikruunun okaita kiskoneen veritodistajalinnun ja tämän Cecilian kirjan uhrilinnun välillä. Nyt selittyi tosin se, miksi Konevitsan Jumalanäidin ikoniin voi kuulua vain yksi lintu, vaikka se olisi uhrikyyhkynen eikä madonnataiteen suosikkilintu tikli. Linnun yksinäisyyden olin oivaltanut jo vuosikausia sitten, kahlatessani läpi satamäärin madonnataiteen lintumotiiveja."

Viimeisen lauseen luen kahteen kertaan. Se on melkein samanlaista runoa kuin se lintukirjan lause, jonka olen painanut Hellaakoskea ja Harmajaakin tarkemmin mieleen: "Punakylkirastas suosii muuttosäänä sumutihkuisia öitä."

Aune, Aune! Täällä syöpäsolukoissa, tappavien säteiden, haittavaikutusten ja sairauskertomusten laidoilla on lepoa lukea yksinäisestä linnusta ja satamääräisistä madonnataiteen lintumotiiveista. Mutta sano hyvä ihminen miksi se konevitsalainen, vuosisatoja luostarista toiseen kiertänyt vanhus, jota Valamossa lasin läpi katselin, ei kääntänyt katsettaan kohti ja astunut kehyksestään ja ruvennut elämään?

Samalla kun arvelen, että elämässä parasta on tutkia kuvassa olevaa lintua, tässä sumussa huutavat nuoruusvuosien Katajanokan sataman sireenit. Mistä tiedät, että päätelmäsi osuu oikeaan? Keksiikö Aune toden totta, mitä konservaattorin päässä on kaksi sataa vuotta sitten kulkenut, kun hän on rohjennut kaikkien kumartamaan kuvaan lisätä toisen linnun vain siksi, että ikoni Konevitsaan palattuaan sijoitetaan Jeesuksen temppeliin tuomisen kappeliin?

Onko ymmärrettävää ja luvallista, että kukin tykönään sijoittaa kuvaan sen, mikä milloinkin on tarpeen, voitettuja lohikäärmeitä ja valtamerten, maan ääriä myöten? Onko tarkoituksenmukaisuus sittenkin tärkeämpää kuin totuus? Kumpi on lopulta todempi, alkuperäinen vai sen muunnelma? Ovatko myöhemmät kerrokset vain kuonaa, joka on entisöitävä pois, vai tulkinta, joka on otettava yhtä vakavasti kuin se, mitä nähtiin tai sanottiin ensin?

Parhaat totuudet ovat sellaisia, joita voi tutkia ja joista voi tulla johonkin tulokseen. Siksi ihmisillä on niin paljon totuuksia ja siksi Jumala ei alistu totuudeksi vaan menee menojaan.

Isä meidän

Pyhäinpäiväiltana, väkevien valkovaatevirsien jälkeen, provosoin puhumalla taivaasta ihanana satuna. Entä jos se ei olekaan satu? sanoo Anneli.

Kun iltapäivällä ajamme Mikon kanssa Tampereelta Helsinkiin, jatkan vielä kysymällä, onko sillä kenenkään kannalta lopulta mitään väliä, onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Kuollut ei sen puutetta enää tiedä eivätkä elävät voi kuin arvailla. Minuun ei vetoa vähääkään se kristinuskon tulkinta, jossa tämänpuoleinen on vain välivaihe ennen tuonpuoleista palkintoa. Niin kauas kuin katselen, olen visusti tällä puolen. Juuri tässä jos jossakin tarvitsen Jumalaa.

Mikolla polttelee alavatsa ties monettako päivää, onko niitä jo viikkoja. Uudesta taudinmäärityksestä on juuri nyt kuukausi aikaa. Huomenna menemme Syöpäklinikalle. Huonosti nukutut yöt velkovat. Työt etenevät kankeasti.

Tampereella Erkki, isä meidän, jää Simolankadun ovelle seisomaan, kun ajamme pihasta. Yritän vilkuttaa vielä, mutta Erkki ei katso perään. Kasvot topakkaa tuijarivistöä kohti hän antaa katseen käydä niin tyhjäksi, että meitä lähtijöitä kouraisee. Vaikka toisaalta, vain tyhjässä on tilaa. Mitä kaikkea Erkin lämmin vilkkusilmä vielä saakaan nähdä.

Aamukahvin jälkeen

Tervetuloa vain meille aamukahville. Puheenaiheet ovat niin kaukaa haettuja, että niistä voi suorastaan ylpeillä. Tänään on tarjolla kirkkokuntien eroja.

Olen illalla esitellyt Mikolle evl.fi-sivujen lastenkirkkoa, jossa Kaapriel Kirkkis kuvailee ehtoollispöytää reformoidun ehtoolliskäsityksen sanoin. Kun sitten mietin Valo palaa -blogiani ja katolista uskoa (nimenomaan uskoa, ei kirkkoa), alan ihmetellä, mikä tässä luterilaisuudesa mättää. Onko se sitä, että kun reformoidut (kuten Mikko selittää) ovat niin lupsakan loogisia ja ymmärrettäviä ja katoliset (kuten minä koen) niin mekaanisen yksinkertaisia, ei oikein uskalla olla luterilainen, kun siinä on niin monta ristiriitaa, toisaalta pitäisi järjellä ymmärtää ja toisaalta kaikki on niin merkillistä, ettei siihen järki kykene? "Minusta on vaikea olla luterilainen siksi, ettei luterilaisuutta oikeastaan ole", sanoo Mikko.

Aamukahvilta nousemme töihimme, Mikko pihalle ja minä koneelle. Satelee lunta, kun katselen Mikkoa haravanvarressa. Jotakin hän puhuu siinä naapurin Marin kanssa vakavalla naamalla ja minulle tulee mieleen, mikä lopulta elämässä on vakavaa. Millä perusteella kuolemantauti on fyysistä kipua tai masennusta tai epäonnistumisen häpeää tai petetyksi tulemisen tuskaa vakavampi asia? Miksi juuri meidän tilanteemme saa yhtäkkiä paljon huomiota, mutta esimerkiksi katastrofaalisessa avioeron tuskassa ja täydellisessä elämänromahduksessa meidät kumpikin on tahollamme jätetty paljon vähemmälle?

Sairastamiseen ei liity moraalista närkästystä eikä ehkä harhakuviakaan. Kuolemasta jokaisella on jonkinlainen kuva. Kokemuksesta tiedän, miten ammottava on sen jättämä aukko ja millaisten avaruuksien reunoja olen isän, Juhon, äidin, kenen kaikkien muiden jäljiltä kulkenut. Silti minua juuri nyt hämmästyttää: onko kuoleminen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Jopa: erottaako kuolema todella?

Olenko tosiaan menettänyt isän ja äidin? Eivätkö he päinvastoin ole kuoltuaan tulleet moninverroin läheisemmiksi ja tärkeämmiksi? Lakkasiko pieni tuskin kaksikuiseksi ehtinyt Martti Veikko olemasta? Eikö hän päinvastoin ole kulkenut perheeni historiassa ja päässyt meistä sisaruksista ainokaisena seinälle isovanhempien kuvien joukkoon?

En tarkoita vähätellä kuolemaa. Tarkoitan sanoa: elämä on kuolemaa suurempi. Kuolla onnellisena ja jäädä toisten muistoihin vuosiksi, vuosikymmeniksi, ei sellainen voi olla pahinta maailmassa. Pahinta maailmassa on elää kuolleena, katkeruuden ja pelon ja pettymyksen syömänä, yksin.

Valo palaa

Vuosia sitten sisarustapaamisessa Joensuussa opin Ristolta, että kadun voi ylittää punaisellakin, pääasia että valo palaa. Katolisessa kirkossa punainen palaa alttarilla, milloin siunattu ehtoollisleipä, Kristus itse, sattuu majailemaan kauniissa pienessä lokerossaan, tabernaakkelissa.

Ossi oli niitä Teinosen oppilaita, jotka hälisevänä laumana valuivat espanjalaiskirkkoon ja saivat Teinosen järkytyksen silmilleen: Syntiset! Polvillenne! Sen kuultuani olen aina jaksanut ihastella nöyryyttä, jolla katolinen pientä punaisen valon merkitsemää tosiasiaansa kunnioittaa. Budapestilaisen lähiökirkon vahtimestarikin joutui tuon tuosta polvistumaan, kun järjesti mikrofonien johtoja alttarin eteen.

Kun Nizzan-matkalla istumme Mentonin vanhankaupungin kupeessa kirkossa odottelemassa messun alkamista, keksin yhden syyn, miksi rakastan katolista uskoa: valo palaa. Kun muissa kirkoissa on mitäänantamattoman antimen vuoksi mietittävä, onko Jumala mahtanut muilta kiireiltään ehtiä paikalle ollenkaan, katolisessa kirkossa ei tarvitse kuin katsoa alttarille.

Ja kaikki tämä tulee mieleeni tänään Alepan kassalla, kun Mikko nostaa lehtitelineestä Avun, jonka kannessa uusiutunutta eturauhassyöpää sairastava Jyrki Kovaleff, 53, sanoo nauravansa kuolemalle. Mikkoa ei naurata lainkaan.

Muistio

Poikakerhon ilta venyy. Siinä vaiheessa kun liityn Elsan kanssa katsotun elokuvan jälkeen joukkoon, puheet ovat sopivan pehmeät ja pojat eturauhassyövän käänneltyään laittamassa mitäpä muuta kuin kirkkoa parempaan järjestykseen. Lupaan auliisti kirjoittaa aamulla muistion, ettei viinipuun hedelmä menisi kokonaan hukkaan.

Onnellisesti pojat jättävät jo kohta piispainkokoukset ja ylemmät pastoraalit sikseen. Hannu alkaa puhua Jumalasta. Sellaisiakin jumalanmiehiä siis vielä on, samaisen pöydän ympärillä jopa useampi. Lasse puhuu symbolista, kristillisen kielen ainoasta mahdollisuudesta puhua siitä, mistä ei voi puhua. Minä toistan ajatukseni, että pappien pitäisi ruveta uudelleen puhumaan latinaa, ettei enää tarvitsisi yrittääkään ymmärtää. "Se, mitä kirkossa nyt suomeksi puhutaan, on kirkkokansalle jo valmiiksi ihan latinaa", sanoo Kari. Mikko kertoo Laurin soittaneen ja kysyneen, mitä ihmettä kastekaavan synnistä pois kuoleminen tarkoittaa. Pentti sanoo nähneensä melkoisesti vaivaa, että moinen pirunhäätö olisi saatu käsikirjasta pois.

Mutta Hannu on kirkkoherraksi kiitettävän huolissaan. "Minua tämä uskonnollisuus kuitenkin kiinnostaa." Hän suree ristiriitaa, johon kirkko julistajansa ajaa. On olevinaan pakko sanoa ne kaikkien tämän pöydän äärellä istuvien niin hyvin tuntemat väittämät, vaikka kirkon ovensuussa seisojista ymmärtää, ettei se mene perille. Kari kertoo kavereineen kuunnelleensa tukka pystyssä parin piispan aikuisille akateemisille pitämää rippikoulutasoista puhetta. "Meitä hävetti, mutta kuulijoihin se meni kuin häkä."

"Minä en pidä tästä suomalaiskansallisesta Jumalasta, tästä, johon Suomessa uskotaan", sanoo Mikko. "J. Nasaretilainenhan ei tunnetusti ollut kiinnostunut näistä kolmesta: kodista, uskonnosta ja isänmaasta", muistuttaa Kari.

Kun pojat, nämä hiuksettomat tai etupäässä harmaapäiset herrat, lähtevät, Mikko on onnellinen. Jos hän etukäteen onkin pohtinut, voiko hän kutsua poikakerhon sattumanvaraisesti koottua joukkoa ystävikseen, tällaisena iltana hän ilman muuta voi. Hannusta puhuessaan Mikko rupeaa ihan itkemään. "Tuon Hannun muistan vuosikymmenten takaa."

Kun aamulla herään Elsan lähtöön, Mikko nukkuu vielä raskaasti. Odottelen aikani, annan auringon nousta ja tehdä jälkiään yläaulan seinään. Miten vähän ihminen lopulta tarvitsee, ajattelen. Muutaman suoraan silmiin katsovan ihmisen, jotka sanovat: Asiasi on minulle tärkeä. Kerro lisää.

Toinen siipiniekka

Ja miten saatoin unohtaa Chagallin kalat, kuvasta toiseen toistuvat, silakkakauppiasisän hahmoksi mainitut. Jos Ultra Bran tulvivasta kaupungista pääsee vesireittejä pakoon mikäli sattuu olemaan kala, Chagall panee paremmaksi. Hänen kalallaan on siivet.

Saint Michel, Qui est comme Dieu

Nizzan venäläisessä kirkossa kirjoitan paperin puutteessa kelloliikkeen paperipussin kylkeen kolme muistettavaa: Mikaelin punaiset, katkeamaisillaan olevat siivet. Tiennäyttäjä jolla ei ole mitä näyttää. Hukkuvaa Pietaria pelastava Kristus mandorlan sisällä. Ja vielä: Sivuornamenttien ummut (terveisiä runoilijatädille), jatkuvan aukikääriytymisen illuusio.

Ohuen säikeen varassa siipiään kannattavassa mahtailija-Mikaelissa ei ole viitettä haavoittuneeseen kollegaansa Tampereen tuomiokirkossa, mutta vain hiuskarva pitää hänet lentävien kastissa. Minusta se on sama kuva kuin Tiennäyttäjä Jumalanäiti, joka tässä menetetyn rakastetun muistoksi rakennetun kirkon pienessä kuvassa on yksin ja osoittaa pelkkää tyhjää, tai iankaikkisen valtakuntansa mandorlaan sulkeutunut Kristus, joka hädin tuskin saa työnnetyksi kätensä sen rajan yli Pietaria auttamaan.

Chagall tekee minuunkin vaikutuksen. Olen vapaasti niin sivistymätön kuin olen ja katselen kuvia kuin ensimmäistä kertaa, vaikka moni niistä on ainakin yksityiskohdiltaan tuttu. Minua hengästyttää kaksi tai ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Mikko, joka puolet kuvista katsottuaan sanoo miehisen yksinkertaisesti: Näetkö miten nainen ja mies eivät saa käsiään irti toisistaan. Näetkö miten juuri se imu on joka kuvassa.

Toisekseen minua hengästyttää Chagall itse. Laulujen laulun kuvien viereen hän on kirjoittanut: "A Vava, ma femme", ja jos oikein suomennan, "ilolleni ja elämänvoimalleni". Minua hämmentää se, miksi toisten ruumiit ja sielut onnistuvat säilyttämään lähteensä ehtymättömyyden ja miksi toisten suonet kurtistuvat umpeen. Omasta kokemuksesta tiedän, että sydänten etäisyys ja ohittava katse pakottavat virtaavat vedet ulottumattomiin, mutta myös sen, miten mutkattoman yksinkertaista, vuolasta ja elvyttävää silkka ruumiiden rakkaus voi olla.

Mikä ihme siitä tekee suorittamista, jotakin, mistä täytyy selvitä, mikä täytyy osata tai missä olla hyvä? Eivätkö hyvä Jumala ruumiit voi rakastaa toisiaan lukemattomin, puutteista riippumattomin, hiljaisin, rajuin ja toista vaikka sitten raajarikkona kuulostelevin tavoin?

Haluton nainen on pelkkä klisee. Gynekologit ovat jo vuosia puhuneet, miten suuri ongelma heidän potilailleen ovat pihit miehet. Mutta haluttomuus sellaisenaan ei ole klisee, se on tragedia. Itsekin sitä omassa ja toisen ruumiissa maistaneena en voi olla ihmettelemättä mekanismia, jolla se syntyy. En usko väistelijän vähäiseen verevyyteen. Jokin hänessä vain aistii riistetyksi tulemisen, itsestään selvyytenä pitämisen tai suorittamispakon. En myöskään usko ainaisen haluajan loputtomaan verevyyteen. Ottamalla aina haluavan roolin on helpompi työntää toinen väistelijän rooliin ja olla kohtaamatta sitä, miltä tuntuu, kun toinen tekee aloitteen hetkellä, jolloin itse ei ole valmis.

Mutta traagisinta väistelyn ja pettymyksen vuoropuhelussa on se, että elämänvoiman ja kaiken hyvän lähde kuivettuu katkeruuteen, peittelyyn ja petokseen. Se, minkä pitäisi ihanasti antaa, muuttuu vaatimukseksi, johon vain velvollisuudesta vastaa. Chagallia katsellessani mietin, tietääkö hän sellaisesta mitään. Millaisia olisivat olleet hänen vaimonsa, "ilonsa ja elämänvoimansa" Vavan kuvat?

Minua hengästyttää myös museon videon Chagall. Valkotukkaisena, keppiinsä nojaten hän antaa kipakoita ohjeita suuren mosaiikkinsa tekijälle Chigagossa. Mikon mielestä hän on äreä ja pikkumainen, "nobody's perfect". Minusta hän on vain kadehdittavan tinkimätön. Millainen Tapanin kädestä tuttu siveltimen liike, jolla hän roiskii punaista sinne tänne merkiksi: paremmin, tummempaa, elävämpi raja! "Tarvitsen vähintään kolme viivaa! En ole mikään Matisse!"

Saint Paul de Vencen hautausmaalla, siellä vuorenlaella, mistä näkyy kumpuilevien rinteiden takana Antibes ja Cannesin reunat ja meri, Chagall makaa haudassa Vavansa kanssa. Nimi tuskin erottuu sypressin juureen nostetusta painavasta marmorijärkäleestä, ja vain vaivoin tunnistamme haurasta viivaa, enkelin. Eze villagen kirkon pyhä Mikaelko on siinä tullut heitä noutamaan? Kuka niin hauraasta viivasta ottaa selvää?

Kävelemme rantaviivan kylien ja kaupunkien ihanassa auringossa sivukatuja, joiden elämää, ikkunoita ja parvekkeita (lapset, monta kuvaa, monta kuvaa!) en väsy katsomasta. Niin vierivieressä ja kainalokkain kuljemme, että vain harvoin katselen Mikkoa kauempaa. Mutta milloin katselen, näen, miten vaikeasti hän kulkee, kipeää polveaan ontuen, ja ajattelen: Tämä on se kaikkivoipa maratoonari, Mikael Jumalankaltainen. Tällaisia tämän maailman jumalat ovat.

Ja mitä on paraneminen? Sitäkö, että tauti lähtee ja kaikki jatkuu ennallaan, vai sitä, että saan etuoikeuden olla sen opissa ja nähdä ennennäkemättömiä?