Tuomiotorstai

Juuri olen Juhanille kirjoittanut itsetunnosta, tai siis siitä, jota ihmiset yleisesti itsetunnoksi mainitsevat. Minusta se ei ole mikään hyvän lapsuuden tai elämänkokemusten paaluttama pysyvä rakenne, vaan jatkuvassa muutoksessa oleva hauras seinä, altis kaikille sateille ja tuulille. Toiset ihmiset ovat peili, josta katson päivittäin, onko tukka hyvin, kiloja liikaa, hymy vetovoimainen. Ei tarvitse kuin yhden kääntyä tuohtuneena tai tympääntyneenä toisaalle, kun jo kysyn, mikä minussa on vikana.

Ja miten vähästä kaatuu koko ihminen. Yksi puhelinkeskustelu riittää. Mikon odottava ilo palkitaan tylyllä ripityksellä, kun hän hyväuskoisena soittaa vanhalle ystävälle. Miten naiveja olemme me rikoksentekijät. Emme ymmärrä, että kerran tehty virhe jää rekisteriin lopuksi ikää. Emme huomaa, että vaikka itse olemme kauheassa puristuksessa joutuneet syntymään uuteen, toisilla on kaikki valta juuttua vanhaan ja vaatia meitä tilille uudelleen ja uudelleen. Jos joku mittaisi kaiken jähmettyneen kaunan ja katkeruuden, mahtuisiko se lopulta ollenkaan tähän maailmaan?

"Olenko liioitellut itseeni kohdistuvaa tuomiota?"Mikko kysyy puhelun jälkeen ja vastaa itse: "En lainkaan."

Mistä tuomiot tulevat? Kuka päättää, mikä virhe vaatii rangaistuksen ja mikä ohitetaan ymmärryksellä? Tiedän kyllä, että avioero jakaa ystäväpiirin. Olen kuitenkin halunnut uskoa, että jakoperusteena on mieluummin läheisyys kuin rankaiseminen. Vaikka olisi pidetty yhteyttä pariskunnittain, ystävyys on usein syntynyt ensin kahden välille. Sen luulisi määrittävän, kumman kanssa eron jälkeen on luontevampi jatkaa. Paljon minulla on kokemusta myös rakkaudesta, jota riittää kummallekin osapuolelle.

Olen ajatellut, että ne, jotka eroa edeltävästä lämpimästä ystävyydestä huolimatta kääntävät selkänsä ja vetäytyvät moraaliseen närkästykseen, ovat niitä, joiden on vaikea katsoa kohti elämän monimuotoisuutta ja omia tarpeitaan, saati toisen. Yritän uskoa, että heissä oikeasti on oikeudentajua, joka pahastuu kaltoinkohdeltujen puolesta, mutta luulen, että suurin pettymys saattaa olla oman turvallisuudentunteen horjuminen tai oma menetys - se, ettei pariskuntien yhteiselämä enää jatku entiseen malliin ja vakiintuneet perinteet murenevat, ja se, että kanssani samaan kaavaan kuivettunut kyseenalaistaa minunkin elämäni mielekkyyden riuhtaisemalla itsensä sen kaavan kankeudesta irti.

Ja miten vaikeaa näyttää olevan kestää se, että toinen voi hyvin. Kuinka paljon moraalisessa närkästyksessä on silkkaa kateutta? Pelkoa siinä ainakin on. Ne, jotka tarvitsevat paljon turvallisuutta, vakuuttavat kovimpaan ääneen kuinka onnellisia ovat ja miten eivät haluaisi mitään muuta. Sellaisten rinnalla rohkeamman elämänjano patoutuu pahan kerran, kunnes tyrskähtää niin voimalla, että vie äyräätkin mennessään.

Onko lupa olla onnellinen? Minä syyllistyvä ajattelin pitkään, ettei ole. Kun voin huonosti, kuvittelin, että se pitää vain sietää. Vielä eronkin jälkeen, tuuliajolla, ajattelin, että onni on pysyvissä rakenteissa. En tahtonut kestää vereslihalle hiertyneen ihon kirvelyä, kun kaikki piti ottaa sellaisenaan vastaan, ilman suojamekanismeja.

Yhä vielä siunaan kivijalkoja ja koolinkeja. Kuka ei valitsisi tuulensuojaa? Olennaista onkin kysyä, mikä suojan tarjoaa ja millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan.

En usko täydelliseen rakkauteen, mutta riittävän hyvään rakkauteen haluan uskoa. En usko suhteeseen, jossa kaikki on hyvin, mutta uskon suhteeseen, jossa on riittävästi hyvää. Kuinka moni on eron pelossa laillani latonut plussia ja miinuksia vaakakuppiin ja täristen katsonut, miten toinen puoli viistää maata. Ei ihme, että niin moni tarvitsee lohdukseen sokeaa rakkautta ulkopuoliselta kestääkseen tosiasian, johon on tärkeimmässä ihmissuhteessaan törmännyt.

On pelkkää vääryyttä väittää, että muutoksen partaalla horjuva vain vastuuttomasti rakastuisi ja menisi välinpitämättömänä menojaan. Muutoksen partaalle hänet on ajanut elämä, jossa ei ole ollut riittävästi hyvää. Onko se hänen omaa syytään? Ehkä. Voisiko hän valita toisin? En ole varma. Onko hän kohtuuton pyytäessään onnea? Ei koskaan.

Jätettyjen kanssa puhuessani olen aina ihmetellyt, miksi heillä on niin suuri tarve syyttää jättäjää juuri onnen etsimisestä. Omaa onneaanhan jätettykin olisi halunnut varjella.

Ja kun vanha ystävä tivaa, onko Mikko vielä se sama Mikko vai joku kokonaan toinen, minussa melkein kuohahtaa. Ei ihminen miksikään muutu, ja toisaalta muuttuu alinomaa. Kuka olisi tai edes haluaisi olla sama kuin viisi vuotta sitten? Onko muuttumattomuus arvo? Onko rakastetulla tai ystävällä oikeus sulloa minut mittoihini ja sanoa hyväksyvänsä minut vain, jos en ratkea mistään saumasta? Eikö puristus synny usein juuri siitä, että rakastettu tai ystävä sulloo minut mittoihin, jotka hän on itse määritellyt, eikä anna minun olla kaikkea sitä, mitä olen?