Nyt yhtäkkiä yksin istuessa minulle tulee mieleen Firenzuolan sivukylän, Casanuovan, vuorenrinnettä ylös mutkitteleva tie viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Ne jotka osasivat tien, ajoivat kovaa. Me emme osanneet.
Päivällä tie kylpi huhtikuisessa valossa, yöllä näkyi ikkunaan katuvalojen harva nauha. Pitkäperjantaina kantoi Reetta soihtua, kun kiersimme kyläläisten perässä ristintien pysäkiltä toiselle. Papilla oli jumalainen ääni ja selkeä kieli, pihojaan rapsutelleet naiset toistivat Isä meitää. Ylämäkeen kiihdyttäneet autot pysähtyivät odottamaan.
Yhtenä päivänä kävelimme tietä eteenpäin. Villikirsikat paisuttivat nuppujaan rinteillä, kylän koirat haukkuivat, jossakin metsänreunassa seisoi hevonen. Pölyinen vuorikauriiden polkema painanne vei ylöspäin. Piti riisua pitkähihainen. Vihreä levisi laajana kenttänä eteen.
Mutta parasta oli niinä aurinkoisina aamuina, joina heräsin ennen muita ja katselin tien yli vuorille. Ajattelin, ettei näin kauas katsova voi toivoa muuta. Ei mennyt puolta vuotta kun jo opin, että paras on lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti